Tuijotin hänen sädekehäänsä pöydän yli. Teekuppi viileni käsissä, silmät kapenivat viiruiksi hymyillessä ja hän luuli minun nukahtavan. Tosiasiassa vain nauroin, nauroin niin että poskeni kipeytyivät.

Tiedän, olen lapsi hänen silmissään. En uskalla edes haaveilla. Silti muistan, miten isäni sanoi voivansa jättää minut pelotta, kun oli nähnyt että ystäväni oli niitä ihmisiä, joita lapsena kutsuin hohtaviksi.

Tanssimme. Silmät viiruina. Hän kiitti kun autoin kuivaamaan kattilan, vaikkei siitä ollut minulle vaivaa. Ihailen sitä, miten hän pitää elämänsä paremmin järjestyksessä, vaikka hänellä on käsi vähemmän, jalka vähemmän, ääni vähemmän. Hohtava merenneitomies.

Luikin ovesta kuin näätä. Ulkona oli pakkasta, jahtasin lumihiutaleita kielen kärjellä piittaamalla vastaantulijoista. Aikuisuus on satu, ja tässä sadussa minä tanssin lumisateessa kuin mielipuoli, koska kaikki minussa oli hetken ajan vapaata.