Vaikken kaipaakaan enää, voinko sanoa olevani kunnossa? Näen vanhainkodissa jokaisen meistä tiensä päässä. Meistä kaikista tulee samanlaisia. Ne pikkulissut S-marketin edessä ovat joku päivä vain harmaahapsisia Maijoja jotka istuvat hiljaa ja avaavat kiltisti suuta kun tettiläiset heitä syöttävät, kysyvät hiljaa josko voisivat saada tupakkaa. Me kaikki vanhenemme. Ja joku päivä, emme pärjää omillamme.Osaanko minä arvostaa kykyäni kyykätä? Tai muistaa mitä tein puoli tuntia sitten? Minulle ne ovat vielä itsestäänselvyyksiä. Mutta joku päivä minäkin olen yksin ja hauras. Ja sadan vuoden päästä me olemme kaikki kuolleita. Joka ikinen meistä. Miten eläviä, urheilullisia ja vilkkaita saatammekaan nyt olla, sadan vuoden päästä olemme kuolleita. Tyttö istui sillan kaiteella ja katseli kiviä vasten iskeytyvää vettä. He kulkivat hänen ohitseen, välittämättä. Tyttö huiskaisi ei-minkään-väriset palmikkonsa selkään ja otti henkeä. Vesi oli niin vihreää että se muuttui mustaksi, vain vaahto loisti merenneidon morsiushuntuna joesta.Olisihan se tietysti ollut hienoa, jos joku olisi vanhennut hänen kanssaan. Seuraavana päivänä pisamainen tyttö muutti surevaan kaupunkiin.Musta kissa kiehnäsi hänen pohkeissaan. Siitä joka olisi kasvanut hänen rinnallaan oli jäljellä vain kevyt tuulenhenkäys, joka nyt hellästi suuteli hänen poskeaan ennen kuin lähti. Helsingin metrossa poika yskii verta.Lapsi kysyy isältään miksi. On epäkohteliasta tuijottaa, on epäkohteliasta huomata. Helsingin metrossa poika kuolee. Yksinäinen nainen kerää rahat hänen taskuistaan ja kipittää pois kuin kettu. Joku päivä, joku päivä minäkin kuolen. Se on lohdullinen ajatus, se tuudittaa minut uneen. Kuolema vahtii sänkyni vieressä, kiikuttaa kepeää kehtoa. Mustakaapuinen mieheni pitää minusta huolen, laulaa minulle tuutulaulun illasta iltaan. Häntä minä rakastan ja palvon. Antakaa minun seurata vielä silloinkin kun aurinko ylittää horisontin puiden verhoaman rajan.