Näin unta, jossa sinä lähdit. Paiskasit oven kiinni ja vannoit ettet palaisi. Minä seisoin tyynesti uneni kuluneessa keittiössä ja kuivasin lautasia. Siitä eteenpäin olin yksin. Annoin pois lapsen, jonka olin salaa vanhemmiltani kantanut ja synnyttänyt toisessa kaupungissa. 

Uni haihtui ja minä istuin aamun hämärässä, kuunnellen unista tuhinaasi. Silti kaikki se ahdistus, jota uneni toinen minä tunsi asetti sydämeeni kivun siemenen, eikä noussut itu suostu näivettymään, vaikka kuinka yrität. Se kasvaa ja versoo, lehtien pinnasta putoilee sadepisaroiden lailla vihaa ja katkeruutta jokaista toteumatta jäänyttä lupaustasi kohtaan, jokaista kertaa kun olet hylännyt minut ilman syytä, kadonnut ja palannut vasta yömyöhään. 

Olen nyt varma. En halua muuttaa kanssasi yhteiseen asuntoon, kun valmistumme keväällä. En halua seurata sinua tuntemattomaan kaupunkiin, en halua jakaa kanssasi lautasia enkä kananmunia, en enää. Olet moneen kertaan käskenyt minun seurata sydäntäni, toivoen sen johtavan minut käsivarsillesi. Minä olen nykyään niin paljon vahvempi kuin ennen, siitä osa on kiitos sinun. Nyt sydämeni käskee minun vaeltaa edelleen, kuin kärsimätön pieni lintu se ravistelee siipiään ja odottaa hetkeä kun lasken sen vapaaksi.

Uskothan, minä todella rakastin sinua, ja rakastan yhä. Mutta kaikki ne pelot, kaikki se stressi joka kietoo minut otteeseensa, ja se miten jokainen askel, jonka otat lähemmäs pirstoo minua hiukan enemmän kertovat, etten voi. En voi vieläkään jäädä, ja olen katkera sille jumalalle, joka päätti antaa minun astua niin monta kertaa harhaan.