Minä roikuin puolittain tyhjyydessä. Tuuli riepotti hiuksiani, kun katsoin miten kaupunki sylki värikkäitä sisäelimiään tähtikirkkaan halki kuin henkensä puolesta taisteleva merimakkara. Nauroin kuin lapsi tai mielipuoli, mieleni teki huutaa taloni juurella seisoville miehille rivoja sanoja. Olen juopunut vain värivaloista, mutta vereni ei olisi riittävän puhdasta annettavaksi.

Heitin lennokin. Se ei jaksanut taistella vastatuuleen, ei ollut erityisen hyvä lähtökohtaisestikaan. Minä katsoin sen onnetonta hoippumista, ja tunsin käteni merkit sen siivissä. Minä olisin pudonnut nopeammin. Lyijykynään jäivät hampaanjäljet kun pohdin, kauanko siihen menisi. Aamutakkini linnut olisivat levittäneet siipensä ja kantaneet minut sinne, minne kaikki toivovat.

Tämä on ensimmäinen vuosi, jonka aloitan poissa vanhempieni luota. Olen nuori, ylävartaloni kurottaessa kahdeksan betonisen lattian ulkopuolelle olin kuolevaisuudessani voittamaton. Yhtä aikaa hauras ja koko kohtaloni herra. Sitä on vapaus, minä kuiskasin itselleni. Tuuli kaarteli minua, joka tunkeuduin sen yksinäiseen palatsiin, ajoi minut takaisin huoneeni valkoiseen.

Länsituulen viileät sormet seinilläni, hiuksissani. Alistuminen, antaudun vasten lattiaa. Tuuli paiskaa oven kiinni mennessään, halveksuu minun ruumiini lapsenomaista lämpöä. Joku sitäkin kaipaa, vaan en minä. En koskaan minä.