Tomuinen luokka. Kaipaus päättyy. Hämärää, puolet valoista pois. Pavlovin koirat. Luokka suojelee psykologian opettajaa, sillä hän on hauras. Sinapinkeltainen villalanka.

Pockyja neljän hengen sängyllä. Naurua loputtomiin. Loppu.

Kyvyttömyys lukea. Hän yrittää silti. Ulkona tuoksuu syksy ja savu. Juoksemme pimeyteen. Hän sanoo Oulussa olleen lunta viikonloppuna. He tahtovat minun olevan siinä, älä mene, älä mene, tule tänne. Vihreä-oranssi naru solmussa lattialla. Sormissa kookoksen tuoksu. Makeaa sipulia.

Paljas selkä. Pyörän tarakka painaa reisiin. Sattuu jo, lihakset väsyvät. Saunapuhtaat hiukset pipon alla. Elokuvassa notkea nainen särkee taikapeilin. V kertoo likaisista unistaan, kapeat silmät pälyillen. Nauran. Kukkien täyttämä puutarha ei ole todellinen.

"Istun mieluummin yksin kuin joukossa. Olen huomannut, ihmiset ovat kuin heinäsirkkoja. Kun niitä on vähän, ne sirittävät ja luovat tunnelma. Mukavia otuksia. Mutta kun ne kerääntyvät suureksi parveksi...," Hevonen selittää. Me istumme kahden hämärässä pöydässä ruokalan reunalla. Viideltä aurinko on jo laskenut. Heinäsirkat syövät kaiken, jos niitä on paljon. "Pahoittelen vahinkoa, jota olemme aiheuttaneet mielesi viljapelloilla," sanon. "Jos siellä mitään edes on," hän sanoo ja riiputtaa pitkää hevosenpäätään kohti kalakeittolautasta. "Olen varma että on. Ei viljaa varmaankaan. Ehkä kukkia. Niitä sinisiä, tiedätkö," sanon ja ajattelen peltoa jolla ruiskaunokit lainehtivat. "Minä kasvattaisin punaisia. Ruusuja," hän sanoo. "Miten tylsää. Etkö keksinyt mitään  sieluttomampaa kuin punaiset ruusut? Mieluummin unikkoja," vastaan ja nyrpistän nenääni hänen ruusuilleen. Hän hymyilee ujosti, mutta aidosti. Aidosti ensimmäisen kerran niin pitkään aikaan.

Tyhjässä huoneessa hän tanssii. Leveät hartiat, tuhkanvaaleat hiukset pilvenä pään ympärillä ja hän antaa minun nähdä. Hän antaa minun nähdä kaiken mitä suostun katsomaan. Hän näyttää minulle kirjoituksiaan, minä luen ja kommentoin ja hän arvostaa sitä. Hän myisi minulle sielunsa jos suostuisin sen ostamaan.

Hämärässä tietokoneiden näyttöjen kelmeä valo. Me puhuimme taiteesta yömyöhään ja minussa heräsi kaipuu takaisin sen taiteilijatytön viereen, joka kerran itki pakkasessa ja pelkäsimme hänen äitiään. Hajonneen puhelimen näyttö pysyy pimeänä ja jokin pieni osa, jonka ei enää pitänyt olla olemassakaan, riutuu lopullisesti hengiltä.