Valvottu yö tuntuu painona harteilla. Tänään kylä on hiljainen ja harmaa, vain särkyneiden  kaljapullojen sirpaleet laulavat jalkojen alla. Ja olen edelleen yksin. Olen aina yksin. Se sattuu, kun tahtoisi auttaa jotakuta, mutta käsi ei vain riitä koskettamaan hänen poskeaan, lupaus kauniimmasta huomisesta jumittuu kurkkuun. En vain pysty mihinkään. Olen itse se heikoin, mutten koska myönnä sitä heille, kiristän ryhtiäni ja sanon olevani kunnossa, vaikka vapisen edelleen ja ääni putoaa murtuneena huoneen lattialle. Rannassa paloi kokko, niin kuin joka vuosi. Se syttyi yhdeltätoista, niin kuin joka vuosi. Minä olin niin yksinäinen siinä väkijoukossa. Niin kuin joka vuosi. Ihmiset ovat nukkuessaan suloisia, kuin lapsia taas. Silloin näkee melkein heidän sieluunsa asti. Silloin he ovat todellisia. Minä... Äh, ajatukset ovat niin hajanaisia. Yritän paimentaa niitä kasaan mutta ne karkaavat taas, enkä ikinä saa itseäni kiinni, vaikka kuinka kiepun ja kiepun häntääni jahdaten. Unenikin pakenevat minulta, kaikki, kaikki juoksevat jättäen minut oman tyhjyyteni keskelle odottamaan viimeistä iskua. Veri virtaa pitkin ranteitani ja nilkkojani, olen piirtänyt kalaverkon reiteeni, ikuisen, ikuisen verkon. Vain se ja pelko säilyvät luonani. Niin minä menen naimisiin oman pimeyteni kanssa ja istun ikuisesti sen suojaavassa pesässä. Hassua, NYT minä en haluakaan enää kuolla. Juuri kun olen kasvattanut siivet, en tahdokaan lentää ja ne ovat vain tiellä. Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa? Hassua, nyt en haluakaan enää elää. Jotenkin se tuntuu niin tyhjältä, kun kerron jollekin suunnittelemastani tulevaisuudesta. Jotenkin se kuulostaa niin typerältä kun joku kertoo minulle rakentamastaan tulevaisuudesta, sukuhäistä ja neljästä lapsesta, joiden nimetkin hän on jo päättänyt. Minun tekisi niin mieli  huutaa heille, jumalauta, et ole viittätoistakaan, miksi sinä luulet tietäväsi kuka olet kolmekymppisenä?! Ja miksi minä en tiedä kuka olen huomenna, tai edes enää tänä iltana? Miksi sinun pelkosi on ymmärrettävää ja syystä, vaikka edes huonosta, kun minun vain nousee ilman selitystä ja nielee minut, hukuttaa alleen hataran mieleni rippeet? Minä söisin mieluummin ämpärillisen eläviä kastematoja kuin ottaisin enää yhtäkään kohtausta, Tiedän vapisevani taas pian, minä tunsin sen eilen mutta sain sen ajettua pois, en halunnut heidän näkevän. Minä huomaan miten ihmiset lukkiutuvat kun sanon jotain väärää, yritän korjata mutta yhtäkkiä he ovatkin vihamielisiä. Minä varon, väistän jokaista vastaantulijaa. Ja sitten hän huutaa minulle siitä miten olen liian pelokas, että teen itsestäni uhrin. Hän käskee minun huutaa, hän pakottaa minut taistelemaan itseään vastaan. Ja sitten hän itkee. Mitä minun pitäisi tehdä, kuka minun pitäisi olla? Minä pelkään, pelkään, pelkään, minustakin tulee perhonen, säikky ja lepattava, vaikka yritin aina olla kotka. Minä yritin suojella heitä kaikkia.Minä kirjoitan toisille niin eri sanoin kuin itselleni. Itselleni minä olen lapsi, nuorempi kuin pikkuveljeni.Sinullekin olen vahvempi minä, se joka johdattaa särkyvämpää puolta itsestään, aina eteenpäin ja eteenpäin, vaikka alkuperäinen minä on jo kuollut. Vasta sinä päivänä kun seison haudallani, silloin minä lupaan olla todellinen. Silloin en tahdo enää olla vain järven pinnalla tanssiva usva. Silloin minä lupaan rakastaa sinua.