Liikkatunnilla soi muutaman vuoden takaiset hitit. Niiden jumputus lyö korviin. Mä katselen palikkaa mun jalkojen vieressä. Joku on kirjoittanut siihen punaisella lastentarhatussilla: Edestakaisinhyppely, 15s. Tää on naurettavaa. Mä tuhahdan. Tosiasiassahan mulla olisi täydet oikeudet marssia ulos täältä, korkeiden poninhäntien viidakosta. Mutta mulla on tarve suorittaa, tarve olla samanarvoinen kuin muut, vaikka tiedän etten ikinä tule olemaan. Mä olen syntymästäni saakka ollut heikompi. Se tyttö joka ei osannut juosta. Se joka ei osaa hypätä narua. Joka oppi ajamaan pyörällä täyttäessään 15. Ei musta ikinä tule samanarvoista kuin muut. Mä voin olla hyvä jossain, mutta mä kuljen toisella asteikolla. Rinnakkaistodellisuudessa. Hölmö pieni friikki. Mikä sua vaivaa? Ja miten niin et pysty? Mä olin viallinen jo syntyessäni, enkä näytä paranevan siitä mihinkään suuntaan. Vaikka voitinhan mä kaikkien fysioterapeuttien arviot, niiden kaikkien joiden luona ravasin alle kouluikäisenä päivästä päivään, loikkimassa värilliseltä lapulta toiselle, kun katsottiin osaisinko. Enkä osannut. Nyt mun jalat on kasvaneet niin pitkiksi, että  voisin astua lapulta toiselle. Mutta siltikään... Ja silloin mä olin todella vielä se pirteä tyttö.

Liikunnanopettajan otsassa rypyt kiemurtelevat kuin kanjonit. "No niin, tahdissa! Vasen vasen, taakse ristiin eteen, heiluta käsiä, just noin Aino!" se kailottaa. Pojat pelaa sählyä verhon toisella puolella. Niiden ei ikinä tarvitse pomppia rytmissä. Ei se ole reilua. Ei tämä ole meistäkään hauskaa. Sanni potkaisee mua muka vahingossa ja vetäytyy pakkelinaamaisen porukkansa kanssa nurkkaan kikattelemaan sitä, miten ankanpoikanen varmaan saa mustelman sääreensä.Eivätkä ne tajua tehneensä virheen nimen valinnassa. Ankanpojasta kasvoi joutsen. Musta kasvaa sulkasatoinen varis, jonka toinen siipi ei toimi.Tai enhän mä enää kasva, lihon vain. Pitäisi vähentää syömistä. Vaikka mä olenkin tässä lähiaikoina laihtunut. Se johtuu keväästä. Ei tee enää mieli syödä mitään. Ei tee enää mieli nousta ylös sängynpohjalta. Mä haluaisin vain käpertyä sikiöasentoon nurkkaan ja unohtua sinne, niin että mut sitten joskus syksyllä löydettäisiin lievästi mädänneenä ja pölyisenä. Mun tekis mieli kaivaa mun verisuonet ulos. Ei vain hajottaa niitä ja vuotaa verta, vaan oikeesti repiä suonet kokonaisuudessaan ulos ja naulata seinälle installaatioksi.

"Ja sitten venyttelyt. Mennään istumaan ja tästä pakaralihasvenytys näin. Jos ei tunnu niin vetäkää polvea lähemmäs itseä. Valo sattuu mun silmiin. Kaikki kiljuu ja huutaa. Mä romahdan. Ja ne kaikki näkee. Ne kaikki näkee kun mä makaan siinä ja vapisen, enkä venytä pakaralihaksia. Sanni huutaa mulle, komentaa käyttäytymään niinkuin muutkin. Mä haluaisinkin. Mä niin haluaisin... Mutta mä en voi. Kukaan ei koskaan antanut mulle toista vaihtoehtoa.