En ole eläissäni asunut näin suuressa kaupungissa. Iltaisin näen, miten toisiin ikkunoihin syttyvät valot, täysin sattumanvaraisina kuvioina. Minä rakastuin keskustaan, ihmisiä vilisevään kävelykatuun, missä pikkupojat puikkelehtivat pyörillään kuin punakirjavat silakat. Minä rakastuin kävelyteihin, jotka koivujen katveessa viettävät juuri sinne, minne haluan. Minä rakastuin metsäiseen kukkulaan, jossa jo näkyy keltainen sävy enteenä kylmenevistä illoista. 

Lintutornilta näkee kaislikkoiselle järvelle, ja on kuin koko kaupunkia ei olisikaan, kuin olisin samonnut kauas korven uumeniin. Suomuta riisti kengät jaloistani, yritin pestä pahimmat sääristäni ennen kuin palasin kotiin. Lenkkeilijät kulkivat minusta ohi hiekkatiellä, juoksivat vain, näkemättä sitä kaikkea kauneutta, mikä piili vain muutaman puunrungon takana. Kenties he olivat jo seikkailleet minun seikkailuni.

Kämppikseni on kaunis. Sitä hän tosiaan on, hymyillessään niin leveästi, että tuntuu siltä kuin pitäisi kääntää katse pois ennen kuin häikäistyy. Tämä kummallisen tilava huoneeni melkein kaikuu autiossa valkoisuudessaan, vaikka olen yrittänyt ja yrittänyt tuoda siihen elämää. Luulen, että kämppikseni huone ei kumise, vaan on hänelle kuin kutsuva pesä. Minä olen niin tottunut ahtauteen, etten voi ymmärtää, miten tällaisesta valtavasta tilasta tehdään koti. Silti olen jotenkin tehnyt tästä kaupungista kotini. Lenkkeilijät saavat katsoa kuten katsovat: tämä on minun kaupunkini yhtä paljon kuin heidänkin.

Kenties minun kaupunkini on aivan toinen kuin tietä näyttäneen miehen. Kenties naapuri ei ikkunastaan katso puiden latvoja, eikä syttyviä valoja. Kenties olen ainoa, josta kirkkaan puron sorsat ovat kuin taikuutta, merkki siitä, että niin paljon on täällä samaa. Minun silmissäni tämä kaupunki on kaunis, ja täynnä minun lunastamatonta tulevaisuuttani. Toivo saa lamput hohtamaan kirkkaampaa valoa.