Nyt on joulu. Nyt on vittu JOULU. Enkä mä tunne mitään. Paitsi sen miten nahka lähtee etusormesta kun raastan porkkanaa porkkanalaatikkoa varten. Muut mussuttavat kinkkua tyytyväisenä ja mä katson niitä kuvottuneena ja näykin soijaa. Miten ne sietää itseään? Musta tuntuu etten mä kuulu tänne. Mä en kuulu minnekään. Missä tahansa porukassa mä olen aina vähän ulkopuolinen. Mä en vaan jaksais enää enempää.

Sade hakkaa kattoa ja tuuli heiluttaa pihan mäntyjä. Mä vaan odotan ja puolittain toivon, että tämä yltyisi myrskyksi. Että joku puu rämähtäisi niskaan. Säästäisi itsensä tappamisen vaivan, eikä kenenkään tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä ettei ole holhonnut mua tarpeeksi. Mä yritän repiä siipiäni auki, mutta ne on köytetty liian tiukkaan kylkiin kiinni. Nyt on joulu. Mä hoidan mun velvollisuudet ja leikin kilttiä perhetyttöä, ja vetäydyn sitten pois. Mä olen paha niille, vaikka yritän olla olematta. Mua pelottaa niin helvetisti kun en tiedä mihin suuntaan mä olen menossa. Mä en halua seurata tätä polkua. Mä en halua seurata mitään polkua. Mä tahdon juosta vapaana tämän syvänvihreän metsän keskellä. Sammaleella metsätähdet kukkivat valkeina, kuin loistaisivat omaa valoaan. Mutta mä tiedän että jos mä poikkean polulta, susi tulee ja vie mut. Entä jos mä haluan tulla viedyksi? Mä en jaksa pelätä sitä enää. Kokeilen varovasti sammalta polun viereltä. Se tuntuu pehmeältä ja upottaa paljaan jalan alla. Mikään valo ei työnny paksun lehvästön lävitse. Mä nauran, ja yhtäkkiä rakastankin tätä metsää. Tanssin sammalilla, välittämättä risuista ja kivistä jotka jättävät mustelmia ja naarmuja kehooni. Ihmiset kulkevat sokeina poluillaan. Mä tiedän että ne katselee mua salaa. Ja mä tiedän että ne säälii mua. Ja mäkin säälin niitä.

Nyt on joulu, perinteiden, kulutuksen ja lihomisen suurjuhla. Ja mua ei kiinnosta, mä katselen niitä sarkastisena, ja se pelottaa mua, ja mä sain eilen kohtauksen, ja toissapäivänä myös, enkä mä ole ikinä saanut peräkkäisinä päivinä kahta niin voimakasta. Mä olen viimeksi jutellut psykiatrin kanssa elokuussa. Se totes että mä en vaikuta tarpeeks ahdistuneelta, että meidän on turha enää nähdä. En mä kai sitten ole tarpeeksi ahdistunut saadakseni apua. Liian kunnossa, liian terve, edelleen, vaikka nyt oon taas ollut menossa alaspäin. Tähän asti riitti Protulla kerätyt voimat. Mä olen liian painava kenenkään kannettavaksi eteenpäin. Ehkä mä nyt sitten kuolen. En mä oikeastaan edes välitä. Mä toivoin että se olis tappanut mut. Me istuttiin puoli tuntia paikoillemme, sillä oli haarukka mun kurkkua vasten ja mä tiedän että se olisi milloin vain voinut lyödä sen haarukan siihen pystyyn ja mun elämä olisi ollut ohi. Se oli teräväpiikkinen haarukka. Mä odotin. Mutta se oli liian lainkuulianen, rakasti vapauttaan, ja antoi mun olla. Tulkaa, kuka tahansa, mä annan teille luvan tappaa mut, mä en suutu enkä tule riivaamaan teitä, mä testamenttaan koko omaisuuteni teille jos teette mulle tämän palveluksen! Ja musta saisi aika hyvän ateriankin, luulisin. Olkaa kilttejä...!

Mä avaan blogin. Mä näen että joka päivä, joka ikinen päivä täällä käy JOKU. Jonain päivinä 40, jonain kolme, mutta joka päivä joku. Joku lukee sitä mitä mä sössötän. Joku lukee mun pelkoani ja ahdistustani. Ja se pelottaa mua. Mä en tunne teitä. Mä en tiedä keitä te olette, millaisia te olette. Ja te luette mua. Se ei ole reilua.

Mua pelottaa... Tänään mä en pysty mihinkään muuhun kuin pelkäämiseen. Mutta tänään mä sentään hengitän kunnolla, toisin kuin eilen. Ei helvetti... Mua pelottaa niin paljon... Enkä mä jaksa vaeltaa enää eteenpäin, kun missään ei näy ainuttakaan valoa. Ja jos näkyisikin, mä pelkäisin sen tuntematonta hohdetta liikaa ja pakenisin. Mä en voi enää pelastua. Miksi mä edes yritän enää? Mun pitäisi antaa periksi nyt. Hyvää joulua! Ja hyvästi, ihan varmuuden vuoksi. Jos ei enää nähdäkään.