Kynteni ovat yhä sateenkaarenkirjavat. Minä tanssin väen seassa omasta riemustani hurmioituneena. Puhalsimme saippuakuplia kohti kirkkaansinistä taivasta, aurinkolinnun valkeita pyrstösulkia. Pynttäytyneet ihmiset kulkivat korkeimmilla koroillaan, kaikki niin vapaina, kauniina. Toivoin olevani itsekin samalla tavoin kaunis, vaikka tiesin ettei pyöreiltä kasvoiltani kuvastunut kuin keskenkasvuisuus. Lapsuudenystäväni katosi jonnekin, tuntemattoman matkaan. Minä juoksin rautatieasemalle sateenkaariteipit yhä kasvoissani.

Liukuportaissa tuntematon tyttö hymyili minulle kuin salaliittolainen. Näin hänen laukustaan pilkistävän lipun reunan ja hymyilin takaisin, kauloillamme samanlaiset korut. En nähnyt häntä myöhemmin, vaikka mielelläni olisin hänelle puhunut. Ystäväni äiti nauroi minulle kun puhalsin saippuakupliani laivan partaalla, onnellisena tuulesta ja sateesta ja meren likaisenvihreästä lasista kaukana jalkojeni alla. 

Olen kenties hiukan yksinäinen näinä öinä, jolloin lasken lehtiä koivujen tummista silueteista vasten vaaleaa taivasta. Silti olen onnellisempi kuin ennen kaikkia seikkailujani, kiertoteitäni vierailla kaduilla. Olen nykyään lähes peloton, ja silti vähemmän turta. Olen kenties hiukan yksinäinen näinä öinä, mutten enää huku itseeni kuten ennen tein.