Perhoset peittävät hänen sileää ihoaan. Elävänä tanssiaismekkona ne läikähtelevät. Hiekka polttaa jalkapohjia. "Istu tähän, puun varjoon," hän kehottaa ja sinisissä silmissä läikähtää ilkikurinen hymy. Punainen perhonen laskeutuu hänen nenänpäähänsä ja hän kikattaa. Keijukaistyttö, sata siipiparia koristeenaan. Me istumme ja katsomme, miten aurinko kulkee koko kierroksen sinisen taivaan halki.

Seuraavana kesänä hän oli laihtunut. Näin, miten hänen kylkiluunsa törröttivät kuin kulkukoiralla. "Ne huhuavat paljon minusta ja hiekan tuoksuisesta pojasta. Kai edes sinä tiedät, että me olemme kuin pingviinit ja jääkarhut?" hän kysyy ja näen lapsen hänen suurissa silmissään. Nyökkään ja silitän kevyesti hänen ohuita maantienvärisiä hiuksiaan. Perhoset lepattavat hänen ympärillään, kuin suojatakseen häntä maailmalta ja kaikelta sen julmuudelta.

"Olen odottanut sinua koko talven," hän kuiskaa heiveröisenä. Silitän kevyesti hänen elottomia hiuksiaan ja tukko jää käteeni kuin rotta loukussa. Keijukainen, keijukainen, mikset tanssisi vielä kerran? Eivätkö siipesi kantaneetkaan? Ne kysyvät häneltä kylmiä kysymyksiä. Perhoset eivät pääse valkoiseen huoneeseen. Asetan kukkia siroon maljakkoon. Hänen haljenneilla huulillaan on kiitollinen hymy.

Lainasiivillä ei voi lentää. Hiekan tuoksuinen poika nauraa kultaisten auringonsäteiden paviljongissa. Hiekka polttaa, minä istun puun pehmeässä varjossa. Punainen perhonen laskeutuu käsivarrelleni, mutta liihottaa pian tiehensä. Voin piirtää hänen ääriviivansa tummaan hiekkaan. Aurinko kulkee koko kierroksen sinisen taivaan halki. Joku päivä hän palaa, olen varma siitä. Silloin hänellä on omat siipensä, joiden suomut välkehtivät valossa kirkkaampina kuin mikään muu.