Lupasin suojella. Lupasin olla läsnä. Hän sanoi minun olevan kaikista isistään paras. Olin kolmetoista silloin. Hän oli minulle kuin sisko, kuin hölmö, ongelmissa rypevä kaksonen. On edelleenkin. Minä muutin, lähdin kotoa. Hän oli liian väsynyt edes hakeakseen opiskelupaikkaa, liian murrettu. 

Hän oli kuollut jo muuttaessaan tänne. Oli kuudennen luokan syksy, puiden lehdet olivat alkaneet hiljalleen kellastua. Hän kulki halki koulun pihan pystypäin kuin kuningatar. Minä pelkäsin ja vihasin häntä, hänen vyötäröä hipovia vaaleita hiuksiaan ja pehmeää vaaleanpunaista huppariaan. Ennen kaikkea sitä katsetta hänen silmissään, elotonta ja ylimielistä. Ystävystyimme hänen työntäessään minut alas kiipeilytelineeltä. Suuni oli täynnä hiekkaa ja verta. Hän vain katseli minua, pää kallellaan kuin linnunpoika. "Haluatko oppia lentämään?" hän kysyi. En vastannut. "Tuo oli hyvä alku," hän totesi ilkikurisena ja ojensi minulle hupparinsa. "Näytät palelevalta." 

Sellainen hän oli aina: sekoitus ystävyyttä ja julmuutta, enkä tiennyt, kumpaa odottaa. Otin vastaan molemmat. Istuin hänen jalkojensa juuressa kaulapantaan kytkettynä. Minä pelkäsin häntä ja vihasin häntä, ihailin häntä ja rakastin häntä. Kuin siskoa. Lupasin suojella, olla läsnä. Uhrata vaikka henkeni hänen eteensä. Lupaisin edelleen jos hän pyytäisi. Hän ei pyydä, tiedän sen. 

Kuten muutkin isät, minä hylkäsin hänet. Minä lähdin, muutin pois. Näenhän minä häntä useammin kuin hänen biologinen isänsä tai entinen isäpuolensa, monta kertaa vuodessa. En ole enää hänen isistään paras, sisaristaan rakkain, hänen rauhallisempi kaksosensa. Olen ystävä joka muutti pois ja yrittää epätoivoisesti roikkua kiinni menneessä yhteydessä. Emme me jaa vertamme.

Hän rukoili minua tappamaan itsensä. En tehnyt sitä. En tietenkään, vaikka näin pyynnön hänen silmissään, hänen pyöristyneissä kasvoissaan. En kyennyt suojelemaan. En kyennyt olemaan läsnä. Minä kaipaan häntä toisinaan.

Olen kelvoton kaksonen. Enkä tiedä enää, kumpi meistä on paha. Kenties olemme molemmat. Yhdessä.