Minulla on tarkat korvat. Mustatessani soikioita minä pohdin. Miten kummallinen onkaan maailma! Kelpoisuudesta kertovat kiemurat paperilla, kelpoisuudesta kertovat kiemurat hohtavalla ruudulla. Äänteet, jotka vääntelehtivät ja asettuvat bittien sekaan, aaltoja toisiksi aalloiksi. Miten esi-isämme koskaan ymmärtäisivät maailmaa, jossa meidät on kasvatettu?

Minä juoksin paljain jaloin metsäpolulla, en välittänyt karkeasta jäkälästä tai muurahaisista. Äiti nauroi poimiessaan risuja takkuisista hiuksistani. Miten koskaan ymmärtäisin maailmaa, jossa minut on kasvatettu? En enää tuoksu pihkalta ja ulkoilmalta.

Pelkään, että joku päivä en tuoksu enää miltään. Juoksen valkoisella käytävällä ilma ääntäkään, sukat paijaavat sileää lattiaa. Äiti itkee kun nousen junaan, pyytää palaamaan, vaikka tietää etten palaa enää kokonaan. "Tyttö, joka on nähnyt meren, on vieras sisämaakaupungissaan," hän sanoo mietteliäänä ja tiedän hänen kuulevan päässään jonkin vanhan laulun. Siilitukkani seisoo itsepäisessä pörhössä villapipon alla ja minä juoksen.

Pian sinä irrotat. Näen sen silmissäsi, kuulen sen askelissasi kun kävelet pois päin. Minulla on tarkat korvat, ja kuulen sinun puhuvan totta. Minun papereillani seisovat kauniimmat kiemurat, siivoissa riveissä ne nauravat sinun heikkoudellesi. Pian sinä irrotat, ja voin laulaa kirkkaammalla äänellä, sillä saan jälleen tulla nähdyksi. Armahdan sen, että ymmärrät vähemmän kuin minä. Olen aina ollut hyvä antamaan anteeksi. Sen verran saatan ymmärtää maailmasta, hyveistä joihin minut haluttiin kasvattaa.