Hän rakastaa minua. Tiesinhän minä sen. Olen tiennyt joulukuusta saakka. Mutta vasta nyt hän sanoi sen ääneen. Ja vasta nyt mieleni todella tekee siitä ongelman.

Minä en käy bileissä. En koskaan. En minä ole sen tyyppinen ihminen. Olen yllättävän rauhallinen, vaikken käyttäydykään normien mukaisesti. Siellä minä kuitenkin olin, seisoin ihmisten hajuisessa huoneessa sen kaiken äänen ympäröimänä. Minä löysin ystäväni, jota etsin ja me istuimme reunalle, me nauroimme kovaan ääneen ja minä huomasin jonkun kuuntelevan puolella korvalla. Minä käännyin ja katsoin häntä silmiin ja kysyin kuka hän oli. Ja niin minä käänsin elämäni suuntaa, tietämättä lainkaan. Hän kertoi meille mistä tuli, miten eli. Minä päätin seurata. Ja hän rakastui. Minä en rakastu. Minä en osaa. Minä en vihaa, minä en rakasta, minä en tule mustasukkaiseksi. Minä pelkään, ahdistun. Minä voin kiintyä tai ihailla, mutta se ei ole pysyvää, ei koskaan. Minä muutan kotoa ja unohdan perheeni. Minä voin juosta maailman ääriin ja olla kaipaamatta takaisin. Minä tarvitsen paikan minne jäädä, mutten kuitenkaan jää. En ole pysyvää. En tule ehkä koskaan olemaan. "Mikä alkuaine olisit?" hän kysyy. "Elohopea," vastaan epäröimättä. Minä virtaan ikuisessa liikkeessä, minä kiillän kuin kauniimmat, arvokkaammat metallit, minä myrkytän jokaisen joka minulle altistuu. Minä olen ihminen, tuomittu tuhoamaan ja hajottamaan tahtomattaankin. Tuomittu tuottamaan tuskaa. Hän rakastaa minua. Hänen kätensä on melkein kaksi kertaa omani kokoinen. Minulla on pienet kädet, vaikka olen muutaman sentin yli keskimittaisen. Peltojen päällä sumu makaa pehmeänä ja koleana, ja saan kunnolla henkeä ensimmäistä kertaa viikkoihin. Kutistuva kuu yrittää hohtaa kaikilla voimillaan ja saa ympärilleen sumennetun valon lempeän kehän. Hänen kätensä lepää vyötärölläni. Minä en aio jäädä hänen luokseen ja olen kertonut sen hänelle. Hän nyökkäsi niin pohjattoman surullisin, lempein silmin ja silitti hiuksiani hajamielisesti. Minä en koskaan jää kenenkään vierelle. Minä olen rikkinäinen nukke, annan ihmisten leikkiä itselläni, tietäen tulevani taas heitetyksi pois. Enkä pysty ymmärtämään. Hän tahtoo korjata minut. Tässä maailmassa, missä kaikki on kertakäyttöistä ja saatavilla, kaikella voi leikkiä ja sitten heittää toimivanakin menemään. Hän tahtoo pitää rikkinäisen leikkikalun, tahtoo pitää siitä huolta, korjata sen, asettaa sen samettikoteloon. Minä olisin voinut jo mennä. Mutta se raastaa minua jollakin tavalla. En kykene satuttamaan häntä niin.

Aina väliin luulen voivani rakastaa. Aina väliin luulen löytäneeni jonkun. Oli hän, josta pidin keväällä, hän jota en pelännyt. Mutta hän on mennyt emmekä tapaa enää. Eikä meidän tarvitsekaan. Me molemmat unohdamme. Oli hän, jonka kanssa yritin elää. Mutta en voinut olla niin. On niin monta jotka olen jättänyt jälkeeni. Särkynyt kuumemittari, lasinsiruja ja kirkkaana virtaava elohopeaviiva. Olisin voinut mennä jo. Mutta minä olen vielä täällä. Enkä edes todella menossa. Minun pitäisi olla menossa. Mutta hämmennyn liian helposti ja menetän suuntani, jos minulla sellaista koskaan olikaan. Pyykkijauhe on loppu, eikä hän tuonut uutta pakettia vaikka pyysin. Minä seisoin keskellä autotietä kuunhohteessa ja hengitin sumua eikä ketään ollut olemassa. Niin oli hyvä. Sitten Jumala loi ihmisen. Ja niin minä menin rikki ja elohopea virtasi meriin ja kaikki kuihtui pois. Silloin Jumala hymyili ja totesi että niin oli hyvä. Elohopealla silattu maailma kiilteli auringonvalossa.