He eivät tiedä vielä. He eivät tiedä että tapoit minut. Hihitän hiljaa lattialla, ja naurusta vapiseva kehoni yskii verta. Pidetään tämä meidän kahden välisenä salaisuutena. Hihi.

Hän juoksee kiusoitellen kukkaniityllä kesämekon helmat jalkojen ympärillä hulmuten. Ruskeat hiukset loistavat viekoittelevina. Ja sinä seuraat. Hoikat reitesi näyttävät ihanilta noissa revityissä shortseissa. Sanoin siitä sinulle aina, muttet koskaan uskonut. Väitit itseäsi lihavaksi. Miten kehtaatkin? Kukkamekon riekaleissa loistaa yhä enemmän punaisia ruusuja, jotka kuihtuvat ruskeiksi. Sinisissä silmissäsi on tyrmistynyt ilme. Ja minä hymyilen kuin enkeli, ladon lautojen raoista siivilöityvä auringonvalo sitoo seppeleen kaljuun päähäni. Ja minä rakastan sinua, juuri tässä hetkessä, rakastan niin paljon etten saa henkeä, rintaliivieni kaarituet kuristavat minua ja minä riisuudun sinun kasvojesi edessä, ja hänen kuolemasta jähmettyneet silmänsä katsovat kun me rakastelemme. Sormeni liukuu sinussa, ja olet lämmin ja kostea. Minä tahdon sinun kehosi, tahdon kuluttaa sen loppuun asti, minä teen kaiken minkä voin ja sinä haukot henkeäsi nautinnosta ja kerjäät. Voi miten sinä kerjäätkään, ja hän makaa siinä, ruskeat hiukset koppuraisina kuivuneesta verestä.

Lattialla on yllättävän hyvä maata. Alan jo turtua veitsen tuomasta kivusta. Sinun silmäsi pyytävät anteeksi, muttet sano mitään. "Lupaan... Etten kerro kenelläkään," kähisen yskien ja alan taas hihittää. Sinä hymyilet. Sinä hymyilet, ja minä rakastan sinua taas. Vain Kuolemaa rakastan sinua enemmän, vain salattua valkeaa rakastajaani joka pian hakee minut pois. Näen jo miten hänen kasvonsa loistavat iänkaikkisuuden valossa, ja hän on yhtä aikaa mies ja nainen. Ja minä tartun hänen käteensä ja suutelen häntä, etkä saa minua enää koskaan. Sillä minä kuulun nyt Kuolemalle, hän on minun mieheni ja vaimoni, minun ikuisuudesta toiseen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen.