Olen nyt vihdoin vapaa. Irti siitä, katkaissut viimeisen kahleeni ja voin nyt lentää. En halua jäädä kiinni enää uudestaan, en enää ikinä, mutta... Mutta haluan hänet. Haluan olla yksin, niin kokonaan yksin, niin vapaa, joutumatta raahaamaan ketään mukanani. Mutta haluan hänet.  Niin loputtomiin, loputtomiin, hänet minä haluan, hänet ja vain ainoastaan hänet. Sain sen, yhden ainoan maagisen hetken, enkä osaa päästää irti. En ole ikinä hakenut sitä, etsinyt sitä, mutta nyt olen saanut sen enkä osaa enää olla ilman. Osaanpas. Osaan mutten halua. Yksinäisyys on edelleen ystäväni, mutta ei enää yhtä houkutteleva. En enää välitä kestääkö tämä minuutin vai vuosisadan, miten monta arpea voi sydämeni saada, koska juuri nyt, hän on se mitä haluan.

Mun on vaikea olla ilman häntä. Mä jollain tavalla romahdin yhdessä hetkessä ja putosin hänen kapeille käsivarsilleen enkä osaa enää olla ilman häntä. Me tanssimme hetken ajan yhdessä. Huonosti. Kaikkien silmät täynnä halveksuntaa ja me kaksi omassa todellisuudessamme johon ne ei pääse, ei ikinä. Mä en anna kenenkään hajottaa sitä kuplaa. En vaikka me emme enää ikinä tapaisi. Mikä on pelottavan todennäköistä. Me lauloimme yhdessä. Tahallamme huonosti, nuotilleen mutta huonosti. Lisää paheksuvia silmiä. Mutta kukaan ei mahda meille mitään. Minä nauroin lavalla, koko koulun edessä, koska hän istui yleisössä, eikä kukaan muu, ei kukaan muu kuin me kaksi tiedä miksi minä nauroin. Me vain istuimme hiljaa nurmikolla. Kaikkien kuului pelata jalkapalloa. Me vain istuimme, istuimme hiljaa nurmikolla kentän reunalla eikä kukaan kaivannut meitä siinä hetkessä. Hän asettui makaamaan hiljaa selällään, kirja kasvoillaan ja antoi auringon hyväillä kehoaan. Minä istuin ääneti vieressä ja luin, sivujen hiljainen rapina tanssi pehmeänä ympärillä ja pelaajien huudot ja juokseminen lakkasivat merkitsemästä. Hän makasi siinä auringossa ja piti kättään polvellani ja minä istuin paikallani ja luin. Ihmiset vaihdossa juoksivat aina välillä meidän luoksemme ja taas pois, keskustelivat hetken ja pelasivat taas ja me olimme ääneti, paikallemme, ja auringon siunaavat kädet laskeutuivat lämpiminä niskoihimme. Muistan hänen kasvojensa jokaisen neliösentin, kaiken pehmeänä ja kultaisena.

Mua ahdistaa. Ahdistaa ihan helvetisti. Hän on kaukana. On todennäköisempää ettemme enää näe kuin että näemme. Mulla ei ole hänen numeroaan eikä hänellä minun. Kuulin leikkauksen menneen hyvin, että hän oli jo päivässä jaloillaan, vaikkakin suonet morfiinia hohkaten. Hänellä kuulemma menee paremmin kuin kovinkaan monella. Mutta. Peruskoulu on ohi. Hän menee Tuusulaan, minä Valkeakoskelle. Lisää välimatkaa. Hän on kadonnut saavuttamattomiin, taiteilijatyttö pitkävartisissa saappaissaan. Ehkä se on parempi niin. Minä en osaa rakastaa. En todella. Näin en satuta häntä. Tyttöä jonka selän poikki juoksee arpi.