Keittiön kaapit revittyinä lattialla. Ilmassa paksuna ruskea pöly, nyt kun kaikki on mennyttä. Me kannoimme ulos viimeiset huonekalut, neljännestä kerroksesta portaita pitkin. Ei mummin ikäinen nainen olisi siellä enää voinutkaan elää. Pastellinväristä metallikaidetta ikuisuudesta aikaan saakka. Miehet tulivat paikalle vasta myöhemmin. Vanerilevyt lensivät kauniina omaan laatikkoonsa, pois, pois. Kaikki pois, pois. 

Kirjallisuusopiskeljoiden haalarit ovat vaaleanvioletit, vauvanväriset. Siniset olisivat olleet kauniimmat. Kapeasilmäinen poika puhuu heilistään Karjalassa, minä kopioin hänen pisamiaan valkoisuuden keskelle. Työnnän kaikkea pois, pois, lajittelen koko lapsuuteni pahvilaatikoiden vierelle. Ei minun ikäiseni nainen niitä enää saattaisikaan säilyttää. Vain karhuni minä aina kannan mukanani, Tokiosta Phoenixiin, Roomasta Ouluun. Pois, pois minä sen kannan kulkiessani.

Olen niin väsynyt, niin ruumiini kuin mieleni. Mikään ei tunnu pysyvältä, nautin pienistä rauhan saaristani. Minä luulin tämän kesän olevan lomaa, mutten onnistu sallimaan itselleni yhtäkään taukoa. Olen niin väsynyt, unohdan jälleen kuinka hengitetään. Ystäväni sääret ovat kauniit hänen tanssiessaan mökin kuistilla. Minä kaipaan takaisin jotain, mitä minulla ei koskaan ollutkaan.