Pelasta mut. Mä hukun tähän päivään. Mua pelottaa, mä en jaksa. Se on vaan vaihe, sä pääset kyllä yli, ei se oo vakavaa, ei se haittaa, se on ihan normaalia. Yhteishaku on joulun jälkeen. Mun pitää saada parempia numeroita, mun pitää kuntoilla, mun pitää ottaa itteeni niskasta kiinni tai mä lipeän taas. Älä ylisuorita, siitä tulee stressiä. Oletko varma ettei tää kaikki johdu vaan siitä? Mitäs mietit? No? Kerro mulle, kuka sä oikestaan olet. Mutta enhän mäkään tunne sua. Millä oikeudella kaikki tunkee mun elämään, mikä oikeus niillä on tämän pienen pään sisältöön? Miksei ne vaan jätä mua rauhaan, katoa ja haalistu pois? Mä pelkään, että jos en hymyile koko ajan, jos en naura ja loista valoa seinille, ne hylkää mut, ne kaikki hylkää mut, olen yksin ja niille kaikille näkymätön. Mun pitää lukea kokeisiin. Mun pitäisi lukea kokeisiin nytkin. Mä olen lukenut bilsan koealueen kolmesti tänä iltana ja neljästi eilen. En mä yleensä lue kokeisiin. Mutta kun kohta alkaa jo lukio. Siellä pitää. Mun pitää tottua. Niin ne kaikki sanoo. Ne on kauniita ja valmiita ja käyny tämän kaiken jo läpi, ne tietää paremmin kuin minä. Ne tietää kyllä mitä mä tunnen, millasta mulla on. Ja silti ne ei ymmärrä mun vastauksia. Joten mä valehtelen. Mä valehtelen olevani kunnossa, ja oonhan mä ihan totta onnellinen, hei, niin mä sanon kerta toisensa jälkeen eikä ne tarjoa enää mulle mitään apua, vaikka sanoivat että tulehan taas ensiviikolla. Hän näkee kaiken läpi ja sanoo etten mä hengitä kunnolla, miksi mua ahdistaa niin paljon? Miksi? Nosta mut takaisin pinnalle, snälla! Te kaikki kuljette valossa ja olette aina oikeassa, ja mä olen pieni ja väärässä ja mua saa potkia, mulle saa kuka tahansa huutaa koska mä en ole ihan niin kuin te. Mikä mussa on vikana? Miksi mä olen hajalla? Mua pelottaa niin paljon. Mä vapisin taas, mä en saa sitä pysymään poissa vaikka kuinka tappelen ja yritän olla tyyni. Mä huudan autiolla kylällä eikä kukaan kuule. Mä haluan repiä ranteeni auki ja antaa punaisen virrata ulos musta, se on niin oksettavaa. Mä mietin, olisinko mä pienenä ollut tyytyväinen, jos olisin tiennyt että musta tulee tämä? Mä yritin muistaa millaisen halusin itsestäni, mä halusin olla kaunis ja suosittu ja seurustella ja omistaa koiran ja pitkät, ihanat hiukset. Eikä mikään noista pidä paikkaansa.  Mä uppoan koko ajan syvemmälle itseeni vaikka luulin jo voittaneeni. Mä en vaan jaksa enempää. Mä rakastan syksyä yli kaiken. Eikö parhaaseen kohtaan olisi hyvä jäädä? Mun ei tarvitsisi enää katsella uutta kevättä sen kuvottavuudessa. Mä tahdon antaa periksi nyt.