Kaksi päivää koulua, neljä uutta tuttavuutta. Jokainen joko ollut laitoksessa/nyt laitoksessa/joutumassa laitokseen. Humh... Etsiydynkö jotenkin sellaiseen seuraan vai onko se vain sattumaa? o_O Kaukosuhteet ovat ahdistavia, kaipaus istuu rinnan päällä kuin demoni ja litistää sydämen pieneksi kurtuksi jossain kylkiluiden uumenissa, missä se ei mahdu kunnolla sykkimäänkään. Kuuntelen 30 Seconds to Marsia ja virkkaan sammakoita tunteakseni hänen läsnäolonsa. Silti, silti välimatka on kuin vesi. Niin kuin pinta olisi hänen luonaan. Ja minä olen syvällä, syvällä, sadan kilometrin vapaasukellus ja paine tuntuu niin musertavana, kalat uivat ohitse hopeiset kyljet välkkyen ja nauravat minulle. Eksynyt tyttö, kaukana valosta, merilevää hiuksissaan, suutelee naisia eikä tiedä miksi. En saa henkeä, en näe mitään, kaikki on sameaa ja vihertävää. Hait uivat hitaasti lähemmäs arvioiden kehoani, kuinka maukas olisin. Haluan paeta, räpiköin, vesi kuplii ympärilläni, mutta olen unohtanut miten pintaan päästään. Ja hait tulevat koko ajan lähemmäs. Minä... Minä... Veripilvet tanssivat suolavedessä. Minä huudan vielä kerran hänen peräänsä, mutta kylmät silmät hylkäävät minut. Yksinäinen ruumis uppoaa, käsi yhä ojennettuna kohti kuvitteellista pelastajaa. Ja niin katosi tyttö jonka nimeä ei muutenkaan muistettu.