Maailma pyörii ympyrää ja ympyrää, kuten se aina tekee. Unohdun mukaan pyörteeseen, en enää kaipaa sitä mikä oli minä, minuus, minussa. Se on mennyt. On vain tämä loputtomasti pyörivä maailma, ja minä olen osa sitä, aina ja ikuisesti. Na na na na na na na na na na na na na na na. Pimeys on veljeni ja vaimoni ja yhdessä me juoksemme tämän hajoavan kaikkeuden reunamaita, käsi kädessä, enkelten lailla laulaen. Olen sininen ja piikikäs ja raatelen enkelinkiharaisia lapsia Amsterdamin takakujilla. Tuhkimon lasikengät viiltävät haavoja hänen jalkapohjiinsa kun hän yksin pakenee laumalta juopuneita. Juoppo on ruma sana, he ovat syrjäytyneitä. Älä sano karhun nimeä, koska silloin karhu tulee. Sano otso, mesikämmen, ohto, metsän omena, kontio, nalle. Varo, lapsi, sanojasi. Sateenkaarenmusta korkkiruuvi kieppuu halki vääristyneen maailmankaikkeudettomuuden. Minä vajoan, vajoan. He ovat kaikki täällä minun luonani, ja laulavat herkän raspiintuneilla äänillään virsiä syntymäni kunniaksi. Kuole, kuole, kuole tuska ja jätä minut rauhaan. Naisen hiukset muuttuvat mustekalaksi ja kuristavat hänet. Valkokultainen perhonen seisoo automaattikivääreineen pellon laidalla ja umpimähkäisesti harventaa rivejä, nähkääs, liian tiiviissä ne kasvavat vinoon. Kaksivuotias teurastaa sian Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan nimeen ja juo sen veren ahnaasti kuin autiomaan vaeltaja. Lakkaa, lakkaa, sydän lyömästä, laske minut kuoleman hellille käsivarsille, sillä hän rakastaa minua. Pelasta minut. Tiedän että minun pitäisi itkeä, mutten osaa enää, mikään ei enää satu, ja juoksen jalat lasinsirusuomujen kuorruttamana halki palavan maan. Polttakaa heidät, ja merkitkää sorkat, jottei hullun lehmän tauti leviä. Keijut makaavat murtuneina maassa, lapset repivät irti heidän siipiään, välittämättä olentojen kiljunnasta, heitä ei kiinnosta enää ja he marinoivat sammalen bensiinillä. Polttakaa minut roviolla, tunnen sen nostavan taas valkohohkaista päätään, polttakaa minut! Kuolema on kiisseli. Ja niin kohtalokas molekyyliryhmä loikkasi alas kallioilta räjäyttäen nelivuotiaan paholaisen syntymäpäiväkakun. Anna minulle elämän henkäys, kalterini tukahduttavat minut. Sisäänrakennettua korsettiani kiskotaan aina vain tiukemmalle ja tiukemmalle. Shiva tanssii, aina vain villimmin kieppuen rakentaen uutta maailmaa ympärilleen. Sinulle silmäni ovat vain aukot joista näet kaiken minussa, minä en kerro mitään, en puhu, ja tiedät kaiken. Minä pelkään sinua, laululintuni. Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla. Vielä meillä kaikilla on elämä edessä, ei ehkä hyvä, mutta edessäpäin, se saa sen kimaltamaan kullalla silattuna. Tapa minut, tapa minut, tapa meidät kaikki, nyt, paina nappia, oi rakastettuni. Tiedäthän miten palvon maatakin jalkojesi alla ja toivon saavani kunnian toimia sen sijalla, saada suojella kauniita ja suloisia jalkojasi astumasta samalle tomulle toisten kanssa. Raatele minut, oi rakkaani, noilla kauniilla kynsilläsi, ei ole mitään mitä kaipaisin enemmän. Rakastathan sinäkin minua?