Tulenkantaja laulaa ja melkein-poika tanssii. "En ansaitse naista jonka sielussa kimaltaa miljoona timanttia," hän sanoo. "En koskaan pitänyt timanteista. Ne ovat kylmiä, elottomia," vastaan. "Ne ovat kiviä," hän puuskahtaa. "Niin, mutta... Monet korukivet ovat elävän värisiä, eivät ne näytä yhtä sieluttomilta. Timantit jollain tavalla tuijottavat," selitän. Hän hymähtää ja painaa huulensa omiani vasten. Patjoilla täytetty ikkunaton kellarihuone. Hän suojelee minua kaikelta pahalta. Pelkäsin pimeää nuorempana. Melkein opin pelkäämään jälleen. Mutta hän piti kiinni, enkä enää pelännyt. Mitään. Tiesin voivani luottaa. Minun ei tarvitse pelätä edes häntä. Minä olen säikky ja pelkään ihmisiä. Minä olin aina niin säikky. Nyt voin lopettaa. Minä voin jäädä paikalleni ja nukahtaa kerälle hänen viereensä. Minä en ansaitse häntä, hänen lempeitä käsiään. Isoäitini kuolee ja hän on lähempänä kyyneleitä kuin minä, koska hän säälii, koska hän huolehtii. Koska hän rakastaa. Yöllä melkein minäkin.