Mä näen takapulpetista asti, miten kuminmuruset loistaa Joonan pulpetilla. "Suomalaisen sielu on siisti ja taloudellinen. Niin on meidän kielemmekin, vokaalisointu ja vähän konsonantteja. Ja sitten on suomalainen muotoilu. Miettikää nyt!" opettaja hihkuu neljännen kerran, omasta äänestään hurmioituneena. Jasmin nauraa etupulpetissa kuin marsu. Ulkona päivän ainoat valoisat tunnit pakenee verhojen takana. Mua väsyttää. Siniharmaiden verhojen takaa ryömii puolikuolleita kärpäsiä. "Emilia, saanko mä katsoa eilisen muistiinpanot sun vihkosta?" kysyn hiljaa. Luokan älykkö katsoo minuun arvioivasti lasiensa takaa ja hänen silmänsä läpivalaisevat minut. "Etkö sä saa keneltäkään muulta? Ja mikset sä ole kirjoittanut omia?" hän tenttaa ja huiskaisee hiuksiaan korvan taakse. "Mä olin eilen kipeä, eikä muut ole välttämättä edes kirjoittaneet," selitän. Emilia tuhahtaa halveksuvasti ja tökkää vihkonsa pulpetilleni. "Vauhtia siihen touhuun sitten. Sä et tosiaankaan saa sitä vihkoa kotiin," hän sanoo.

"Ja sitten on se ruotsalainen runoilija, joka kirjoitti vaimolleen runon flyygelistä. Siinä on ihania kuvailevia adjektiiveja, niin kuin karhunmurinanrapeasti," opettaja juttelee innostuneesti. Mua huimaa. Anniina heittää takapulpetista kirkkovenein kuvitetun lennokin opettajan pöydälle. Mä pyörryn kohta. Enpäs pyörry. Voi helvetti. Taas tää on tätä. Joonan binäärilukusilmät tuijottaa mun kylkiluiden sisään. Karkaan pystyyn ja marssin ulos luokasta. Mä en voi olla täällä. Niiden kaikkien kylmät silmät tuijottaa mua välittämättä ollenkaan. Mua ahdistaa niin helvetisti, mä en saa happea, mä hukun. Mä yritän kirkua, mutta ääni ei tule, vaikka kuinka rukoilen.

Mä vajoan nurkkaan istumaan, mun keho on mua vastaan ja vapisee niin helvetisti. Mä katson mun käsiä, ne on kaksi kapeaa kappaletta jotka huitovat miten sattuu mun näkökentässä. Pää vetää itsensä polviin, mä en enää hallitse ruumistani melkein ollenkaan. Mä en voisi juosta vaikka haluaisin. Mä en voi paeta kauemmas. Ja silloin hän kävelee ohitse, kuin soihtu henkilökohtaisessa pimeydessäni. Kehoni lukitsee kirkunani sisälleen, en saa ulos kuin avuttoman koiranpennun vikinää. Hän laskee kätensä hartialleni ja painaa pehmeän suukon korvalleni. "Ei enää mitään hätää. Sä olet turvassa. Mä en anna minkään satuttaa sua," hän hyssyttelee kuin lasta. Mä vikisen, en mä mihinkään muuhunkaan enää pysty. Pääni sisällä mä anelen häntä pelastamaan itseni. Auta mua. Voi miten paljon minä vihaankaan häntä siitä hyvästä, että hän saa minut pitämään itsestään ja luottamaan itseensä. Ja miten hän aina näkee minut niin avuttomana. En mä halua että holhoaa minua. Haluanpas. Enpäs halua. Vikisen. Hänen käsivartensa ovat vahvat. Minä melkein pidän sinusta, tiesitkös. Minä melkein pidän sinusta. Et sinä saa minua mitään kauniimpaa sanomaan, et ikinä. En minä puhu typeriä. Kehoni rentoutuu. Hänelle se antaa periksi, vaikkei minulle. Hän pitää minusta kiinni, en voi paeta hänen otteestaan, ja tämän ainoan kerran, en edes halua. Luokista kuuluu ihmisten huutoa, mutten säiky sitä enää. Sinusta minä pidän, pikkuinen. Sä saat mut uskomaan huomiseen, siihen että mulla on vielä jotain edessä. Että vielä joskus mä opin olemaan onnellinen. Mä pakotan itseni jaloilleni, ne on huterat kuin vastasyntyneellä varsalla. Hän ottaa minusta kiinni kainaloni alta, tukeakseen, mutta työnnän hänet pois. Hänen koko kehostaan henkii huoli minusta. "Voi sua, niin pikkuinen, tollanen lyhyt... Ja vasta viisitoista, voi sentään, " hän lässyttää vitsillään. Annan hänelle tappavimman palkkamurhaajankatseeni. Valitsen hänen nenänsä varresta pisteen johon tuijotan, kun en uskalla katsoa silmiinkään. Voisinko tosiaan rakastaa tätä ihmistä? Koulun kellot rämähtävät kiroillen soimaan. Ihmiset säntäävät villinä kevätkoskena ulos luokista, hukuttavat meidät virtaansa. Hän suojelee minua kovimmilta kuohuilta. En minä halua tulla suojelluksi. Mä haluan olla vahva. Vahva. Miksen mä kykene siihen? Piiskaan itseäni olemaan romahtamatta uudelleen. Hymyilen tuskaisasti ja marssin ihmisjoen mukana ulos. Hän jää portaiden yläpäähän lamaantuneena kuin nukke. Enkä minä halua välittää. Mä olen itsenäinen, mä olen vahva. Enkä mä koskaan tee mitään tyhmää.