Ojanpielet kasvoivat viimevuotisen heinän harmajaa turkkia. Hän oli yksinäinen. Kevät nosti hiljaa päätään talven kerättyä valkoiset peitteensä ja muutettua pois nyt niin autiosta asunnosta. Hänen leukansa ja alahuulensa vapisivat kun hän juoksi taukoamattomassa linnunlaulussa. Kuka nyt pitelisi hänen kapeaa kättään yön lempeänä laskeutuessa? Hän lohdutti itseään hiljaa kuiskaamalla että pian yötä ei olisi. Näethän, on niin paljon vaikeampaa olla surullinen valkean auringon irvistellessä taivaaan kannessa kuin silloin kun makaa yksin liian leveällä sängyllä puhtaiden lakanoiden kiittämättömässä syleilyssä.

Hänen hiuksensa olivat sekaisin kun hän istui lehdettömien puiden katveessa, katsellen surullisena ylös elottomaan kirkkauteen. "Hän ei koskaan rakastanut minua," hän kuiskasi hiljaa tuulelle, josta nyt oli tullut hänen ainoa ystävänsä. Tuuli ei vastannut mitään, silitti vain hänen takkuisia kutrejaan, rohkaisevasti. Linnut jatkoivat puissa sirkutustaan, saaden vastakaiuksi vain päänsärkyisen juoksijan kirouksia. 

Hän juoksi mitään näkemättä, tuulikin oli hänet pettänyt ja heitti terävää hiekkaa hänen verestäviin silmiinsä. Ojanpielet karistivat talvikarvaansa ja murisivat hänen huudoistaan aiheutuneelle häiriölle. Yö haukotteli, pohtien nielläkö matalalla riippuva aurinko. Nälkä yön ei enää ollut, se oli talven aikana syönyt kyllikseen. Juoksijan jalat hakkasivat soratiehen periksiantamattomina moukareina. Hän oli laiha, kylkiluiden kaaret paistoivat läpi ihon ohuen valkoisen kalvon kuin hietikolla makaavan laivan lahoavat rakenteet. Kikattaen demonit antoivat hänelle ikuisen elämän, nähdäkseen kuinka hänen kehonsa haurastui pitsiksi yhä juosten kohti luopiomaisen tuulen vihamielisiä käsivarsia. Linnut nokkivat hänen kauan sitten sokeutuneet silmänsä ja lauloivat elottomilla oksilla ylimielisinä kuin henkiolennot.

Hänestä ei koskaan tullutkaan kuningasta.