Ilta kurkkii luumunväristen verhojen takaa. Kiinnitän ikkunaan jätesäkkejä, jottei katkera aurinko näkisi sileitä sääriäni. Olen jo luovuttanut. Pääsen sisään vasta kuudenteen yhteishakuvaihtoehtooni, tiedän sen jo, enkä jaksa edes avata pääsykoekirjojani. Itsensä toteuttavat ennustukset naureskelevat pölyisessä kirjahyllyssä. Minä istun vuoteellani ja yritän vielä pitää silmiäni auki. En ole nukkunut aikoihin kunnolla. Sinun epätoivottu kosketuksesi viipyilee stigmana ihollani, vaikka yritän pestä sitä pois. He juoksevat perässäni, kun kuljen tanssien halki kylmän auringonvalon. Elämä on musikaali ilman riemua.

Sydämeni ei sulanut lumen myötä, vaan kylmeni entisestään. Ääniä, käsiä, tunteita. Mitä väliä enää on millään? Minä kuljen tyhjillä käytävillä tanssijan askelin ja joku liittyy melodiaani. Harmaat linnut törmäilevät ikkunaasi, kun niiskutat allergiaasi. Minä alan pikku hiljaa inhota sinua, vihata sinua ja sitä, miten yrität varastaa koko maailman taustakuoroksesi. Elämä on musikaali ilman rakkautta.

Heitän kirjavia paperinpaloja ilmaan ja toivon niiden laskeutuvan kauniisti. Uudestaan. Uudestaan. Tähtisilmäinen poika soittaa huuliharppua nuotiolla, kun paistan lettuja. Me olemme aina pienempiä ja vähemmän arvokkaita, hyräilemme taustalla. Me emme voita, koska olimme hyviä, vaan koska muut olivat huonoja. Kätesi juoksee pitkin reittäni, kuten niin usein ennenkin ja minä tärisen koska en ymmärrä itseäni. Yritän laulaa itseäni eheäksi. Elämä on musikaali ilman onnea, ilman loppukohtausta, joka kokoaa kaiken yhteen. Minä odotan putoavaa esirippua ja hämärän rauhaa, hetkeä kun näyttelijät saavat riisua rooliasunsa ja palata kotiensa arkisuuteen. Minä odotan itseni palaamista, mutta olen jo menettänyt kaiken minkä itsestäni hyväksyin.