En tahdo hukata enää yhtäkään ystävää, antaa enää kenenkään unohtaa minua. Pelkään niin kovin, sillä ala-asteelta minulla ei ole enää ketään, ylästeelta kaksi tai peräti kolme, joihin pidän enää yhteyttä. Tuntuu järjettömältä toivoa, että voisin säilyttää lukiosta yhtäkään sen enempää, sillä minä olen jälleen repinyt itseni juuriltani ja karannut kaupunkiin, josta en tunne ketään. En edes ymmärrä, miksi minun on aina tehtävä näin, miksi minun on aina valittava kahdesta vaihtoehdosta se kaukaisempi.

Hän ja minä istuimme bussipysäkillä kietoutuneina yhteiseen kosteaan huopaan ja katsoimme, miten sateen raja liukui hitaasti katua eteenpäin. Kakkutaikinassa oli taas liikaa sokeria, mutta tällä kertaa se ei ollut minun vikani. Minua ei lainkaan haitannut, että ohikulkijoista olisimme näyttäneet pariskunnalta.

Poika, joka kerran vannoi minulle rakkauttaan ei halunnut puhua edes ystävilleni. Minä kiroan jokaista julmaa sanaa, jonka ahdistustani purkaakseni laskin hänen tai jonkun toisen harteille. Silti en hyväksy väitettä, että se kaikki oli minun vikani ja hän on uhri ja marttyyri. En, vaikka viimeinen yhteinen ystävämme kietoo hänet suojelevaan saippuakuplaan ja piirtää sädekehää hänen kihariensa taakse. En tiedä mitä tekisin hänen kanssaan, sillä asia vaivaa minua turhan paljon, mutten silti tahtoisi puhua hänelle, sillä ymmärrän, ettei hän sitä toivo. 

Emme olleet puhuneet kuukauteen, mutta silti sinä vastasit minulle, kun olin yöllä itkenyt yksinäisyyttä ja seinillä ryömiviä historian varjoja. Kaikkein eniten kaikista minä pelkään kadottavani sinut.