Minä kävin ulkona.

Koko päivän olin istunut ikkunalaudalla, tuijottanut harmaata maata ja upottanut taas kasvoni kirjan uumeniin. Ylioppilaskirjoitukset murisivat nurkan takana. Me teimme harjoituksena kevään 2013 kokeen. Silloin en ollut vielä edes kuullut tästä paikasta. Nyt asun täällä, tämä on minun kotini.

Minä kävin ulkona. Talon ovelta alkaa tie, sitä pitkin pääsee hyvin miellyttävästi kolmen kilometrin lenkin peltojen ympäri. Siellä, mistä tulin, ei ollut peltoa. Minä juoksin ensimmäisen puoli kilometriä, sen valaistun alueen, ja pimeään syöksyttyäni minä kävelin. Juuri ennen seuraavia valoja minä käännyin, lähdin rantaan vievälle polulle. Oli yö ja satanut tuoretta lunta. Minun jälkeni olivat ainoat kapealla hiekkatiellä, ainoat polulla jolle se johti. Ne näyttivät lapsen askelilta, pieniltä, avuttomilta. Edellisen kerran kun kävin rannassa oli vielä kesä. Vierelläni kulkivat suuremmat askeleet ja olin surullinen, sillä tiesin miten paljon satutin. En minä halunnut tehdä pahaa. En oikeasti halunnut. Mutta mitä minä hänelle olisin voinut?