Sydämeni kaikuvassa tyhjyydessä kuulin äänesi. Se käski rauhoittua. Lakkasin vapisemasta ja katsoin silmiisi. Syvälle, pohjaan saakka. Ja tiesin olevan aika. Olin toistuvasti juossut aina vain syvemmälle, kerta kerralta ja aina huomannut eksyneeni, kavahtanut pimeyttä ja räpiköinyt epätoivoisesti pintaan heidän leväänsä repien, keuhkot halkeamaisillaan. Sydämeni ontoissa kammioissa näin kasvosi ja ymmärsin löytäneeni perille. Siihen saakka olin halunnut juosta. Siitä eteenpäin en enää. Sillä sillä hetkellä minä näin, että mahdottoman rajat olivat siirtyneet.

Asema on lähtemisen paikka. Aina vain lähtemistä ja palaamista. Taas lähtemistä, taas palaamista, niin viikkojen kehä tanssii ympärillä katoavan lyhyenä ketjuna. En halunnut mennä, etkä sinä halunnut päästää. Eikä meillä silti ollut muita vaihtoehtoja. Pidit minusta kiinni, hautauduin sinuun ja takkiisi, palelen aina vasta päästyäni lämpimään. Enkä tosiaankaan halunnut mennä.

Minä olen nähnyt kuolleen ihmisen. Vahamainen, kuin nukke hän makasi puettuna morsiamen valkoiseen, kukkakimppu elottomien käsiensä hiljaisessa otteessa. Me emme olleet valinneet virttä veisattavaksi. ”Kyllä se Mikkola osasikin hommansa hienosti hoitaa,” pohtivat tädit ja serkut kahvipöydän ääressä. ”Niin rauhottavasti se surevista huolehti. Ei niilläkään veljet jaksaneet, tämä Mikkola vaan on vallan erinomainen.” Minä päätin etten koskaan tahdo pukeutua puhtaan valkoiseen. En koskaan. Jollain tasolla yhdistin aina valkoisen kuolemaan, murheeseen, nyt entistä enemmän. Intiassa valkoinen on surun väri, tiesitkö? Minä istun lattialla mustassa hupparissa surematta. Minäkin pystyisin pitämään hartauksia ruumiin äärellä. En ole koskaan osannut surra kuolemaa. Silti en tahdo pukeutua valkoiseen. Aina en ymmärrä itseäni. Sinä tunnut ymmärtävän silloinkin. Enkä tiedä miten teet sen, mutta olen lakannut pakenemasta. Niin kokonaan. Jos sallit, tahtoisin jäädä. Tällä kertaa. Ainakin toistaiseksi. Minä en koskaan lupaisi ikuisuutta, sillä sitä minulla ei ole antaa. Voin luvata sinulle tämän illan, huomisenkin, päiviä ensi viikolta, mutta ikuisuutta en sinulle vannoisi, en sinulle enkä kenellekään.

Sanoit, että elämässäni minä valitsen yhden ihmisen. En perhettäni, en ystäviäni. Ja olit oikeassa siitä kehen päädyin. Kerta toisensa jälkeen minä valitsin samoin tässä puuduttavan tylsässä universumissani. Minä eksyin, mutta löysin sinut ja kiitän sitä tuulta, joka riisti minulta karttani.

Minä uskon, kuoleman jälkeen kaikki on valkoista. Silloin lakkaa palamasta jokainen liekki jota kannan. Mutta nyt voin istua nuotioni ääreen ja tuntea miten lämpö virtaa kohmeisiin raajoihini, enkä välitä vaikka polttaisinkin sormeni. Sillä minä näen, mahdottomani rajat ovat siirtyneet, eikä minun tarvitse enää pelätä pimeää.