Se on väärin. Kaikki sanoo että se on väärin. En mä saa välittää ystävistä enemmän kuin seurustelukumppanista. Miksen? Seurustelusuhteet on tämän ikäisillä väistämättä väliaikaisia. Mä vapaudun tästä ihmisestä kohta. Mutta ystävät, ne säilyy. Ne on aina lähempänä. Niitä mä en päästä pois luotani. Mä olen väsynyt. Mä en ikinä ole ollut näin väsynyt. Ennen mä selvisin lähes olemattomalla unella. Ja nyt... Ihan sama miten paljon mä nukun, silmät ei pysy auki. Muistissa ei pysy mikään, keskittymiskyky olematon, mitään ei saa aikaiseksi ja kaikki painaa niskaan ja mä en kestä, mä murenen.

Mä ymmärrän kyllä että se on väärin. Että se on oikeastaan toisella leikkimistä. Ei mun koskaan pitänyt ajaa itseäni tällaseen nurkkaan. Mä juoksin ja juoksin, pakoon kaikkia, niin kauan kuin vain pystyin, ja se otti mut kiinni. Ja mä olen liian kiltti. Mä en pysty aiheuttamaan sille sitä kipua, että jättäisin sen. Mä näen miten se välittää. Ja miten väärin se on, miten kamalan väärin se on. Se otti mut kiinni, eikä silti pysty saamaan mua kiinni. Mun mieleni on liian levahtanut, laajalle kulkenut, eikä se mua ikinä kokonaan saa. Sen kädet on pitkät ja voimakkaat, kuin karhulla, eikä se silti pysty kietomaan niitä mun sieluni ympäri. Eikä se anna mun kaatua vaikka mun tarvitsee. Ja mä ahdistun ja mä melkein lyön. Mutta mä näen että sitä on lyöty jo liikaa. Enkä mä halua satuttaa enempää. Vaikka mun pitää saada juosta, mun täytyy saada juosta, ja se pitää mua puolittain hihnassa. Mä en ole kokonaan kiinni, en kokonaan vapaa, ja se sattuu. Se sattuu, sattuu niin paljon, mä hengitän partateriä, ne viiltää keuhkot auki ja mä hukun omaan vereeni. Omaan, tummaan vereeni, jonka punasoluissa ei ole valkuaisaineita.