Joulu on mennyt. Vieraat ovat lähteneet ja talo lepää valkoisessa hiljaisuudessaan. Kissa nukkuu kellastuvan kuusen alla haaveksien pöydälle unohtuneista tähteistä. Kenen silmissä totuus lepäsi, sitä kukaan ei kertonut.

Nuori mies ja hänen raskaana oleva vaimonsa. Vaimo pelkää sammakoita, isoveljeni sanoi ja nauroi. Äitini neuloi lapselle villasukat. Tulevalle lapsenlapselleen. Pariskunta on minulle jo kuin tuntemattomia, veljeni on elänyt omaa elämäänsä kauan. Hän lähti kauan ennen kuin pääsin edes yläasteelle.  Kaipasin häntä kai toisinaan, turvallisuuden auraa hänen kolhiintuneen ovensa karmeissa. Pian hänellä on lapsi, enkä ole varma, kumman ikää olen lähempänä, hänen vai lapsen. 

Pienempi veljeni piileksii, kuten aina. Hän vastaa jos kutsun häntä, se lämmittää kohmeista sydäntäni. Kaipaa hän minua kai toisinaan, lukulampun valoa ovenraostani ja hiljaista hyräilyäni kun ennen tassuttelin keittiön raidallisella räsymatolla. Minä olen myynyt sieluni seikkailulle enkä osaisi enää palata. 

Serkkuni työntävät lastenvaunuja ylpeinä. Yritän sulkea korvani itkeviltä vauvoilta. Yksi serkuistani on pikkuveljeni kummitäti. Veljeni pääsi ripille viime kesänä. Minä en mennyt koskaan, yritin paeta kaikelta, mikä kuului kadonneisiin vuosiin. Jouluihin, jotka olivat menneet, vieraisiin, jotka olivat lähteneet.

Ulkona morsiuspuut hyräilevät, käskevät juoksemaan, pakenemaan kaikelta, mikä kuuluu tähän hetkeen. Sinun matalalta ääneltäsi ja lempeiltä käsiltäsi, punatukkaisen tytön karkealta ystävyydeltä ja tulevaisuudelta joka voisi olla. Minä olen myynyt sieluni seikkailulle ja voisin lähteä minne vain, mutten selkeimpään suuntaan. Voisin paeta maailmaani Kuopioon tai Joensuuhun, Rovaniemen kaamokseen. Voisin paeta minne vain, mutta kuinka ikinä kulkisin suoraan? Tuntemattomien silmissä lepäävät uudet maailmat.