Lapsi on päättäväinen, liiankin kanssa. Eräänä iltana hän katsoo hiljaa, miten ihmiset yksi kerrallaan hupenevat pois. Hänen silmänsä ovat mykät, ja hän on tyhjentänyt äänensä. Hän ei ajattele mitään, katsoo vain miten he virtaavat ulos huoneesta. "Hei, etkö sinäkin tulisi meidän mukaamme?" Lapsi pudistaa päätään ja jää hiljaisena istumaan. Hiljalleen toiset unohtavat hänen olemassaolonsa. Lopulta huone on tyhjä. Lapsi istuu yksin pitkällä penkillä ja heiluttelee jalkojaan. Ees taas, ees taas. Hän hämmentää ilmaa hiljalleen, kietoo sen spiraaleiksi sirojen pohkeidensa ympäri. Yksinäinen lapsi poimii servetin lattialta ja taittelee viidenkymmenennen kurkensa. Hänen silmissään alkaa kyteä suru, mutta vahtimestari on jo lukinnut kaikuvan salin ovet, eikä hän voi enää lähteä. Hän kerää poistuneiden juhlijoiden jälkeensä jättämät ruuantähteet ja elää kuin rotta. Eikä kukaan kaipaa häntä, ei kukaan. Lapsella ei ole enää vanhempia,ei enää kotia. Onko hänellä merkitystä kenellekään? Ei. Yksinäinen lapsi saa äänensä takaisin, ja hän huutaa, huutaa, niin kauan että äänihuulista tihkuu verta hänen suuhunsa. Kuluu viikkoja, kuukausia, vuosia, hän kuihtuu, ruuantähteet homehtuvat, hän menettää ajantajunsa ja tietämättään täyttää viisitoista. Yksinäinen lapsi poimii vihoviimeisen servetin lattialta ja taittelee viidenkymmenennentuhannen kurkensa. Ovi repsahtaa auki sijoiltaan ruostuneena. Lapsi säntää sitä kohti, viimeinkin toivoa saaneena, viimeinkin melkein vapaana, hän kiljuu riemusta, säikkyen omaa ääntään hiljaisuuteen tottuneena. Juuri kun hän saavuttaa oviaukon, kapinallisten joukot pääsevät sisään taloon. Ja liikettä nähdessään, he ampuvat lapsen. Pieni päättäväinen pellavapää, mihin sinunkin polkusi johti? Yksinäinen lapsi ei tunne enää, hän makaa hiljaa ja punainen lammikko virtaa hiljaa ja tasaisesti hänen käytöstä poistetusta päästään. Kapinallisten joukot juoksevat hänen ylitseen ja hänen ruumiinsa haalistuu ja katoaa niin kuin videopelissä. Lasta ei ole enää. Eikä kukaan muista häntä olleenkaan. Yksinäinen lapsi astuu jumalansa eteen. Tämä katsoo häntä hetken, pohtien mikä on tämä olento. Se, jota lapsen vanhemmat rukoilivat iltaisin, ei tunne hänen mykkää sydäntään. "Ei sinua ole olemassa," jumala sanoo. Lapsi uskoo. Häntä ei ole olemassa. Niin hän alkaa odottaa, milloin tämä jäämä mitä hänestä vielä tuntuu olevan, katoaisi ilmaan. Ja eräänä päivänä... Se on poissa. Yksinäinen lapsi on viimein vapaa, ja lentää halki mustan avaruuden viidenkymmenentuhannen kurkensa kanssa.