Ne katsoo mua. Niiden kielet lipoo, ne on nälkäisiä. Mä haistan niiden lemun, tunnen niiden kuuman hengityksen ihollani. Mä suljen silmäni ja nielaisen. Mun avoimesta rintakehästä ja kasvojen paikalle revitystä aukosta valuu verta niiden jalkoihin. Pelkästään silmäluomet ne säästivät, silkasta armosta kai, jotta voisin kätkeä ne itseltäni. Niiden haju on verta ja mädännäisyyttä, mua oksettaa... Kuulen miten muut kirkuvat. Jokainen sidottu samalla tavoin kuin minä. En enää muista muuta maailmaa kuin tämän. Sappineste nousee kitkeränä tyhjän vatsan pohjalta ja sekoittuu niiden kuvottavaan löyhkään. Kauhuni kasvaa hetki hetkeltä, sykkien kuin sydän. Jostain katkeroituneen mieleni sisältä nousee muistoja. Ne ovat rakkauden kyllästämiä. Minun lapsuuteni oli turvallinen, hyvä, kaunis, sellainen jota kaikille toivotaan, ja silti onnistuin jotenkin astumaan harhaan. Ja nyt sen on oltava täysin mun vikani, sillä kaikki muut ovat tehneet juuri niin kuin kuuluukin. Irtirevittyjen kyynelkanavieni koloista vuotaa verta.

"Hei, siellä takarivissä, keskity!" Herään takaisin siihen maailmaan jonka ne ovat rakentaneet ympärilleen, kätkeäkseen multa sen ruman ja pahan mitä ne todella ovat. Yhtäkkiä ne ovat naisia ja miehiä, kiinteän maailman inhimillisiä hahmoja. Mä kumarrun matematiikanvihon ylle. Sin cos tan, pythagoras, pii, pinta-aloja ja kolmion sivuja, vihaa ja verta. Ne on koko ajan läsnä, mä haistan ne, mutta mä en tiedä ketkä meistä on niitä ja ketkä uhreja. Mä hengitän syvään ja näen taas totuuteen. Niiden kynnet rapisevat hallin lattiaan. Mä haluan kuolla. "Onko todella niin vaikea pysytellä poissa sieltä pilvilinnoista ja keskittyä matematiikkaan? Tuota menoa et ikinä pääse lukioon, mhm." Ääni on suoraan mun vieressä. Matematiikka on se pilvilinna. Se on harhaa ja vääryyttä. Mä palaan siihen, vaikken halua elää valheessa. Nainen seisoo mun vieressä ja tällä kertaa mä näen selvästi, että se on yksi niistä. Penaali on käden ulottuvilla. Mä nappaan harpin käteeni ja ennen kuin se ehtii aavistaa mitään mä lyön sen pystyyn sen kurkkuun. Se mylvii raivoa kuollessaan. Mä olen tehnyt sen. Mä olen voittanut yhden. Mä katson kädelläni lepäävää veristä harppia. Mä voitin jo yhden. Mä pystyn tähän.

Niiden lauma on hajonnut. Ne juoksee ympäriinsä, vauhkoontuneina. Kukaan ei ole  koskaan taistellut niitä vastaan. Mä en välitä vaikka mä vuodan yhtä paljon verta kuin nekin. Me tahrataan yhdessä hallin lattia. Mä olen  vapauttanut muita. Ja tällä kertaa me syödään Ne. Me ollaan ensimmäistä kertaa ikinä voitolla. Voi miten me ollaankaan onnellisia. Tämä tappaminen ja kuolema on oikeutettua. Sillä me ollaan ihmisiä, toisin kuin ne, ja me ollaan Jumalan pyhällä asialla.

Nyt niitä ei enää ole. Mä seison paikallani, lepään ja huohotan. Niitä ei tosiaan enää ole. Me ollaan tuhottu ja syöty ne kaikki. "Mitäs nyt?" everstimajuri kysyy. "Nyt me voitettiin," vastaan. "Kyllä, herra ylikomentaja. Mutta mitä me nyt syödään, kun niitä ei enää ole?" mies kysyy ja hento tuulenvire pörröttää hänen veren kovettamia hiuksiaan. Katson häntä hämmentyneenä. "Kansa näkee nälkää," hän selittää. "Ja sen lisäksi..." Nappaan miehen lähelleni ja suutelen häntä. Hän ei voi puhua minulle vääriä sanoja nyt. Irrotan hänestä ja hän seisoo vaitonaisena, pyyhkien nokea ja likaa kasvoiltaan. Joku loikkaa takaani ja puree kurkkuni auki. Ja niin ylikomentaja muuttuu kansansa ravinnoksi. Kai se on oikein uhrautua toisten eteen viimeiseen saakka.