Poika istuu vaaleana ja hauraana sänkyni reunalla. Olen yksin, ja haluankin olla. Yö toisensa jälkeen hän koputtaa ovelleni kun makaan unisessa tokkurassani ja minä tyhmyyttäni päästän hänet sisään. Punainen ja kulta ovat haalistuneet metsän päältä ja rakkaus makaa kylmässä haudassa ilman toivoa päivänvalosta. Miten voikaan olla niin, että muutaman viikon sisään muuttuu kaikki niin kovin tässä kivisessä talossa?

Me emme seurustele, emmekä koskaan aiokaan, mutten ole varma muistaako poika sitä aina. Hänen silmänsä ovat kummallisella tavalla suipot. Toivon kovasti ettet koskaan kuule miten kulutan yöni, miksi univajeeni kasvaa nopeammin kuin kukkien nuput pihamaalla. Lasken päiviä lähtööni, olen aina valmiina pakkaamaan laukkuni ja juoksemaan tähän huhtikuun räntäsateeseen. Minä odotan vapautta, uutta alkua toisella paikkakunnalla missä kukaan ei minua tunne.

Vihreiden vuorien juurella uinuu auringonpoika. Minä ajattelen autiomaata, jonka hiekkaa tuuli kantaa sisään eteiseen. Teekuppi ei lämmitä käsiäni riittävästi. Kapeasilmäinen poika vie ne rintaansa vasten, kuin tarjotakseen minulle apua, jota en ole häneltä koskaan pyytänyt. Pohdin, istutko tänäänkin kahden hiljaisuutesi kanssa, sininen kajo huntuna suljetuilla kasvoillasi. Jossakin kojootit ulvovat keltaista kuuta.