Minä olin tulossa kotiin illan viimeisellä bussilla, joka isänpäivän aattona vaivautui pysähtymään pikkukylän liepeillä. Asemalla näin naisen jolla oli samanlainen takki kuin tytöllä, jota kerran rakastin. Nainen oli matkalla Turkuun, ja voi miten lähellä olinkaan syöksyä bussistani ja vaihtaa siihen, jolla hän kulki. En minä ollut menossa Turkuun, en sinne päinkään, eikä tuo loistokkaimmat päivänsä jo nähnyt nainen ollut minulle tuttu. Silti jokin sydämessäni värähti niin voimakkaasti, että olin valmis luopumaan jokaisesta aikeestani ja suunnitelmastani vain seuratakseni naista, jonka takki oli samaan tapaan kirjailtu kuin tytön, joka jo runsas vuosi sitten harppoi kovin toiselle polulle kuin minä: minusta oli tuleva älykkö, hänestä taiteilija.

Rakkaani, suoraan sanoen, olin kauhuissani tämän ymmärrettyäni. Uskoin rakastavani sinua enemmän kuin mitään muuta, ketään muuta, eikä minulla ole tähän saakka ollut syytä ajatella toisin. Kuitenkaan en syöksyisi bussista toiseen seuratakseni miestä, jolla on samanlainen takki kuin sinulla, eikä tämä johdu vain siitä että pukeudut perin tavanomaisesti.

Pohdin, jos tapaisin tuon pitkäjalkaisen taiteilijatytön, miltä se tuntuisi? Olisiko ilmassa yhä se mahdollisuus, jota emme käyttäneet hyväksemme emmekä käyttäisi nytkään, vai olisiko tuttavallisuus jo väljähtynyt niin, että olisimme vieraita toisillemme? Ennen kaikkea, olisinko valmis hylkämään sinut ja avaruuksia hivelevät pilvilinnasi, jos hän kädellään viittaisi minua vielä kerran vierelleen?

Kulmikaskasvoinen poika odotti kärsivällisesti saadakseen punatukkaisen tytön huomion, odotti vuoden, toisenkin. Minä en olisi odottanut sinua, olisin jatkanut matkaani. Kirjavatakkista olisin voinut odottaa, mutta tiedän, etten häntä enää löydä. Niin pieni kuin maailma onkin, se on riittävän laaja erottamaan kaksi ihmistä toisistaan. Pysyvästi.