Uima-allas hämärässä, Verhojen takaa kelmeä valo. Iho näyttää niin kalpealta, hohkaa. Saunassa äänetöntä. Joku jättänyt takkahuoneen oven auki. Huudamme suihkussa oleville. Auringonpaisteessa olen tumma kuin kahvipapu. Tummassa vedessä olen valkea.

Me teimme tulen. Olin kaivannut rinkejä, jotka yhteisen onnensa vallassa tuijottavat elävinä hohkaavia liekkejä, kaivannut savun hajua joka sinnikkäästä takertuu vaatteisiin ja puulastuja lapasissa. Revin koivun tuohta sytykkeeksi, hän pieni halkoja vanhalla veistokirveellä. Kolme istui laavun suojissa, sitten neljä. Minä kyhjötin nuotiokehän lämpimillä kivillä, hän myös, hekin pian. Me lauloimme, kaikki meistä, lukemattomia laulunsanoja ulkomuistista. Syyttömänä syntymään, sattui hän, tähän maahan pohjoiseen ja kylmään. Hiillos hiipuu, neljä lähtee. Me kaksi jäämme seisomaan. Tähtitaivaan lailla hohkaavat kekäleet lämmittävät, järven pintaan heijastuvat vastarannan valot ja me seisomme kahden.On pimeää, hän pitää kiinni, musta pipo. Hän tuoksuu kahvilta ja savulta. Olen kotona.

Korttipelin säännöt elävät jokaisella vuorolla. Voitan jatkuvasti, osaan pelata, vaikkei sen pitäisi olla edes mahdollista. Hän pitää kättään reidelläni,enkä pelkää. En anna kenenkään koskea reiteeni, en koskaan, en kenenkään. Silti hän voi. Luotan. Luotan liikaa. Se sattuu jo nyt, molempiin. Sattui jo aiemmin. Sattuu tästä eteenpäin. Emme voi tuottaa toisillemme kuin kipua. Silti hän aikoo yrittää. Enkä ymmärrä. Pimeyden suojassa sanon, että hän saisi kenet vain. Hän väittää vastaan. Makaamme ääneti entisen atk-luokan lattialla. Hetken päästä hän hymyilee. "Niin saisinkin," hän toteaa. "Ei herranjestas. Olisin saanut yläasteellakin. Muistan saaneeni viisi tyttöä punastumaan vain lukemalla jotain tekstiäni ääneen." "Osaat kirjoittaa," sanon. Minusta on ihanaa kuunnella kun hän lukee. Kun ihminen kirjoittaa, aikomatta alunperin näyttää tekstiä kenellekään, hän kirjoittaa auki sielunsa, pala palalta. "Enkä osaa," hän inttää. Huomaan hänen katsovan rypistynyttä yöpaitaani, sen paljastamaa arpista nahkaa. "Oletko tavannut itseäsi?" kysyn. Vedän yöpaidan paremmin reisieni peitoksi. "En," hän vastaa. Hänen vahvat kätensä tukevat asentoani, enkä ole peloissani enää. "Hän on hyvä jäbä. Pitäisit siitä," sanon. "Varmasti," hän vastaa. Onko tämä nyt se hetki kun me rakastutaan?   Vatsa, vatsa vatsaa vasten, kylki, kylki kylkeä vasten, selkä, selkää vasten ja näin minulle lauloivat.

Sininen laatikko kiitää halki ajan ja avaruuden. Kaunis, hohtavan vihertävä lintu katsoo minua silmissään surullisen tuhatvuotiaan katse. Ja voi, minäkin kiidän, minä lennän ajan lävitse enkä anna sen koskettaa itseäni vastasyntyneen enkelin pitäessä kättään vatsallani.