Haluaisin juosta. Niin kauan kunnes jalat pettävät alta, ilman suuntaa tai määränpäätä. Jos niin onnistuisin jättämään kaiken pelon ja ahdistuksen jälkeeni, vaikka tiedän kyllä että se roikkuu kiinni. Ja niin minä vain juoksen ympyrää, ympyrää, ympyrää tyhjässä leikkipuistossa. Hiekka pöllyää jaloissa ja sydän lyö, mutten silti pääse mihinkään. Yksinäinen pikkutyttö harhailee puistoon kissa perässään, seisoo siinä hetken ja katsoo minua. Sitten hänkin alkaa hiljaa kävellä ympyrää. Olen minäkin esimerkki, ihana  unelmalapsi joka haluaisi vain huutaa äänihuulensa verimytyksi olohuoneen lattialle muttei tahdo järkyttää ketään. Enhän minä koskaan tee mitään pahaa. Enhän minä ole koskaan satuttanut ketään. Ihmiset jotka tunnen vain nimeltä vihaavat minua eivätkä kerro miksi. Kaikkien silmät ovat niin kylmiä kun he katsovat minua. Se tuntuu kuin päätä tungettaisiin avantoon, uudestaan ja uudestaan, vaikkei ensimmäisenkään kerran jälkeen enää pysynyt jaloillaan. Ja sitten ihmetellään miksen minä vain sopeudu elämään jäävedessä. Mutta minähän opin, en ole vuosiin enää osannut itkeä. Minä olen se kummajainen varjoissa joka seuraa ihmisiä kaihoava katse silmissään, ja jokainen uskoo minun tahtovan vain pahaa. Minä juoksin kymmenen kilometriä, ilman kenkiä pitkin suuren tien vartta, pysähdyin vain kiskomaan lasinsiruja jalkapohjistani. Eikä sekään auttanut mitään. Tyhjässä leikkipuistossa keinut tanssivat hitaasti tuulessa ja minä istun polvillani maassa, yritän oppia hengittämään. Minun ystäväni istuvat roskakatoksessa ja lämmittävät toisiaan, eikä kukaan näe minua. Ei kukaan. Siiri kävelee hiljaa luokseni, katsoo minua, katsoo hiekkaan piirtynyttä ympyrää. Hän piirtää jalallaan pienemmän ympyrän suuremman sisään ja kävelee pois. Minä en huuda. Minä en valita. Minä en itke. Minä yritän paeta, mutta minä juoksen vain ympyrää. Minä pelkään, mutta kerron vain yhdelle. Ja sitten se yksi paljastuu sadistiksi. Mikäs siinä. Minä näen kuinka hän nauttii siitä miten vapisen nurkassa, kädet polvien ympärillä ja säikyn kaikkea mikä liikkuu ja kaikkea liikkumatontakin. Tuuli valittaa leikkipuiston koivuissa, laulaa hiljaa tuutulaulua kadonneille lapsilleen. Minä näen kasvoja hiekassa, kasvoja joilla on kylmät silmät. Minä lyön niitä. Hakkaan, hiekka lentää, tukahduttaa minut. Ja kasvot vain nauravat. Et sinä mitään millekään voi, sinä olet heikko ja yksin. Minä tiedän että ne ovat oikeassa, vaikken halua uskoa. Ja niin minä piirrän hajonneella teroittimella kalaverkkoa reiteeni ja väitän olevani kunnossa. Sillä niinhän minä olenkin. Vanhempani ovat iloisesti yhdessä, kukaan ei pahoinpitele minua, kaikki on hyvin. Ja silti... Silti, silti, kaikki on niin epäloogista... Silti minä pelkään.