Tämä olisi voinut olla Suomen pääkaupunki. Olen onnellinen ettei niin käynyt. Vaahterat kellastuvat päiväkodin vierellä.

Minä tuijotin biologianopiskelijaa tunnin, toisenkin. Hänen lyhyet, punaiset hiuksensa heiluivat musiikin tahdissa, enkä ollut pitkään aikaan nähnyt mitään niin kaunista. Silmäni olivat illan sumentamat, enkä muistanut sinua hetkeen. Jos olisin rohkeampi, olisin astellut hänen viereensä, mutta ei minussa ole sellaista voimaa. Minä lähdin kotiin, kun hän katosi, hengitin huurua hämärään ja haaveilin siitä, miten vielä joskus saisin elämäni koottua selkeäksi.

Neanderthal-pojan opintotuet ovat lopussa. Auttaisin jos voisin, mutta minkä minä millekään mahdan, askeettisena kuin Buddha itse. Tiedän hänen itkevän iltaisin, kaukana toisessa kaupungissa, missä hänen entinen heilansa nauraa kostealla nurmella kuin nuoruuden enkeli.

Syksy on niin kovin kaunis, mutta rakkaudeton. Ihmiset kirkuvat kaikissa väreissä, tahtovat jonkun vierelleen, eivät ymmärrä, ettei tässä maailmassa kukaan saa sitä, mitä todella toivoo. Et edes sinä, joka olet hyvä, kiltti, hellä, ja kenellepä, kellä, ois vastaansanomista. Et edes sinä, jonka käteen yhä tarttuisin, jos sitä minulle tarjoaisit.