Mä...

Mä en ole pystynyt pitkään aikaan kirjottamaan. Mä olen yrittänyt ja yrittänyt, juossut ympyrää. Mutta... Mä en pysty

 Ja se ahdistaa mua, enemmän kuin kovin moni asia pystyy. Koska kirjoittaminen on mun ainut pakotie. Sillä mä kykenen purkamaan mun ravaavia ajatuksia, ennen kuin ne tekee mut hulluksi. Tai hullummaksi kun jo olen. Ja nyt mä en ole voinut. Sanat ei vaan tule. Ne on ollut mulle yhtä luontaisia kuin hengittäminen, ja nyt mä en saa oikeen henkeäkään. Mua ahdistaa liikaa. Mua ahdistaa niin paljon etten ole kyennyt edes saamaan kohtausta, koska se ahdistus tappaa senkin alleen, se nielee kaiken ja mä en osaa puhua kenellekään. Koska mä en osaa enää kirjoittaa. Ja mä sorruin. Reiden haavoja kirvelee, ja mä tiedän saaneeni uudet lisät arpikirjooni. Mua ahdistaa, ahistaa niin perkeleesti, mun kallostani on tullut ahdas huone jonka valkosia seiniä pitkin mun mieleni silmät sokeina ravaa ympyrää. Mun ikäiset lähettelee kuvia verisistä ranteistaan. "Se torju mut, mä en kestä, mul ei oo enää syytä elää." Ja mä... Mä seurustelen. Mä seurustelen, mutten välitä koko ihmisestä, en sen enempää kuin kenestä tahansa. Ei se ole mulle poikkeava. Ja haisee hieltä ja kakstahtibensalta. Ja saman päivän kääntyessä iltaan, mun ikäset on saaneet tuolla tavoin itkemällä sen ihastuksensa pään kääntymään. Ja minä, voi mua, olen edelleen kylmä. Mua itkettää. Mua itkettää koko ajan, mutta mä en osaa itkeä. Mä korvasin senkin kirjottamalla, mä voin puhdistaa tunteeni samalla lailla niin. Mutta nyt kun en voikaan... Mun rannettakin kirvelee, siinä on hänen kynnenjälkensä, edelleen, ne paranevat hitaasti. Ja mä...

Mä hukun. Mä hukun, hukun, hukun, hukun. Mä en saa henkeä, mä en näe valoa vaikka koko ajan sen määrä kasvaa. Mun on pakko opetella uimaan. Taas.