Jossain ajatustusteni syvyyksissä osaan vielä itkeä. Ihmiset kuolevat, koko ajan, joka puolella ympärillä ne lakoavat kuin heinä elokuussa eikä jää jäljelle kuin kasa olkia. Yritänhän minä välittää, ihan oikeasti yritän. Missään vaan ei vain voi levätä, pitää juosta eteenpäin, aina vain, vaikka jalat ovat verillä ja kylkiluut törröttävät nälästä. Ovi ei ole lukossa, tie jatkuu portaalta loputtomana, kurottaa mereltä merelle. Mutta silti, jos minä nyt lähden, jos loikkaan vain pyörän selkään ja ajan niin pitkään kunnes pyörryn, mihin minä muka pääsisin? En mihinkään. En yhtään mihinkään, pikkutyttö jolla on arpinen keho, täynnä itse aiheutettuja jälkiä jotka eivät haalistu. Sydän on vain kahlittu laululintu, joka ikuisesti sirkuttaa kylkiluiden häkissä. Joku päivä vielä väännän siltä valehtelevalta satakieleltä niskat, hakkaan sen suojelevan luuhäkin jauhoksi. Ihmisten julmuus on loppumatonta. Jos Jeesus on mansikkamehu, kuinka suuri on vasen peukalosi? Kerro minulle se, niin lupaan etten hyppää. Minä lupaan. Luota minuun. Voisin tappaa sinut vaikka hakaneulalla, mutta olet yhä hengissä. Eikö se jo kerro sinulle jotain? Eikö? Ei sitten. Laula hautajaisissani.

Kirkon tornissa asui naakkoja.

Mustia, harmaita,

Kuin kuolleiden tuhkissa kylpeneitä.

Eläen jätteillä,

ihmisten hylkäämillä

ja itsekin hylättyinä.

Tyttö, naakkatyttö, hullu tyttö, tyttö rakasti niitä.

Hän istui tornin ikkunalla,

kuunteli niiden itkua.

Hullu tyttö, naakkatyttö,

hän ei oppinut lentämään.