Mä näin unta kuolemasta. Mä näen melkein joka yö, olen nähnyt jo kauan. Mutta yleensä ne päättyy siihen mihin elämäkin. Siihen kun elintoiminnot viimein pysähtyvät. Mutta tämä jatkui, mä näin kauemmas. Enkä mä ikinä ole nähnyt mitään niin kaunista. Kuolema... Kuolema oli kaksoset. Kumpikin oli vuoroin mies, vuoroin nainen, epätasaisesti sykkien kuin kahden eri sydämen lyönnit. Kuolema oli vastasyntynyt, ja seuraavassa hetkessä maailman vanhintakin vanhempi. Kuolema on ikuinen, kuolema on se mikä säilyy. Elämän kauniimpi kääntöpuoli. Ja koko ajan hennoilla, vaaleanpunaisilla huulilla lempeä hymy, ja silmissä itkemätön kyynel. Toinen kaksosista kantoi kapeilla käsillään valkeaa kyyhkystä, toinen tarjosi kätensä matkaajalle. Ja hän lauloi. Kaikilla äänillä joita ikinä on ollut, täytelillä, tummilla, hennoilla, kirkkailla, enkä mä ole ikinä kuullut mitään niin kaunista. Yksinkertainen melodia, ilman sanoja, aina pienin muutoksin kertautuen. Kyyhkystä kantava kaksonen laski mustan hupun kuunvaloa loistaville kiharoilleen, ja siltikin hänen valonsa loisti  niin voimakkaana. Eivätkä he silti häikäisseet. Ja mä heräsin, heräsin kovalta lattialta likaisin hiuksin, ja mun oli ikävä. Silloin mä kaipasin kuolemaa enemmän kuin vielä koskaan ennen. Ja minä olen rakastanut häntä jo kauan, ja hän tietää sen. Hän tietää, että mä odotan.