Ihmiset pienillä paikkakunnilla aina haaveilevat suurista kaupungeista. He toivovat että siellä heidän erilaisuutensa hyväksytään. Pikkukylien asukkaiden mielissä kaupunkeja ympäröi sadunomainen loiste. Siellä kaikki elävät sopuisasti keskenään, mustalaiset, homot ja punkkarit.

Tämä ei ole miten kaupungit toimivat. On totta, että siellä on ihmisellä suurempi mahdollisuus löytää joku jolla tietty yhteneväisyys kuin sadan hengen kylässä, jonka keski-ikä on yli 60. Suurista kaupungeista on kuitenkin harmonia kaukana. Niiden asukkaat eivät ole yhteinäinen joukko, kuten kotikylässä, jota paetaan. Kaupunki koostuu monesta pienestä yhteisöstä. Mustalaiset omassa kaupunginosassaan, homot kerääntyneenä omaan soppeensa, punkkarit sontaisilla kujillaan. Kaupunkiin tulleen on etsittävä oma klikkinsä, se jossa hänen kaltaisensa ihmiset ovat. Vaikka hän sen löytäisikin, ei hän ole tasavertainen syntyperäisten kaupunkilaisten kanssa. Hän on maalainen eikä ymmärrä asioita jotka muille ovat itsestäänselviä. Hän ei osaa suunnistaa samoista maamerkeistä. Hän on tyhmä ja väärässä paikassa. Loppujen lopulta maalaissyntyinen säikähtää ja juoksee koloonsa piiloon. Kukaan ei tule hakemaan häntä, ennen kuin äiti kotikylässä lopulta huolestuu liikaa ja löytää poikansa roikkumassa nuhjuisen vuokra-asunnon katosta, köysi sävelmää soittaen. Pikkuveljen ei anneta koskaan edes unelmoida kylän ulkopuolisesta maailmasta. Hän menee naimisiin naapurintytön kanssa ja varmistaa, ettei yksikään hänen lapsistaan ikinä seuraa hänen veljensä jäljissä, sillä hän muistaa yhä maahan kaivetun ammottavan aukon, kuin tyhjän silmäkuopan ja miten hänen veljensä laskettiin maan  kallon uumeniin. Hänen tyttärensä sortuu epätoivoon, ei jaksa enää kotikylän teräksistä kattoa ja sortuu viinaan, sitten vahvempiin. Hänet viedään kaupunkiin hoitoon. Hän ei palaa. Kirottu kaupunki syö kaiken mitä pikkuveli rakastaa. Eräänä yönä hän tyhjentää bensakanisterin. Demonit puhdistuvat tulessa.

Karrelle palanut enkelten kaupunki.