Mustassa maailmassa eli toisenlaisia ihmisiä. Heidän kasvojaan oli vaikea erottaa eivätkä he puhuneet rajan yli. Lapset kulkivat kivikaupunkien kuvaksi rakennetuissa muovimaailmoissa ja katselivat heitä, kuuntelivat heidän etäistä lauluaan. Ja kun he olivat yksinäisiä ja itkivät, mustan maailman ihmiset katsoivat heitä säälien ja pohtivat miksi elämä suttuisen lasin takana oli niin julma. Äidit sanoivat: "Kulta, se on vain mielikuvituksesi tuotetta. On ihan normaalia että tuon ikäisellä on mielikuvitusystäviä. Minullakin oli sinun ikäisenäsi." Ja lapset kasvoivat ja oppivat olemaan kuten vanhempansa ja oluttölkkien ympäröiminä he eivät enää nähneet mustan maailman kansalaisia. Mutta jotkut jäivät kiinni lapsuutensa todellisuuteen. Silmälasipäiset ihmiset vihkot käsissään olivat täynnä kysymyksiä. "Kai sinä erotat totuuden harhasta? Hm,hm... Kai sinä tiedät mikä kuuluu tähän maailmaan ja mikä ei? Ovatko hahmot koskaan agressiivisia? Hm, hm... Sopisiko sinulle että menisit muutamaksi viikoksi laitokseen? Ihan vain kokeilemaan..." Ja niin ne joilla oli kyky nähdä lukittiin loppuiäkseen syvälle valkoiseen eivätkä he enää uskaltaneet kutsua luokseen toisen maailman kansaa, eivätkä he enää saaneet lohtua yksinäisyyteensä ja niin he roikkuivat enkeleinä lakanaköysissä. Taivasten valtakunta oli lasten kaltaisten.

Eräänä päivänä kiviseen kaupunkiin saapui voimakas noita. Hän astui alas junasta ja pyyhkäisi matkan tomut vaaleanpunaiselta hameeltaan. Paksupohjaiset platform-kengät saivat hänet näyttämään pidemmältä kuin hän olikaan. Hän nautti vallantunteestaan tuossa uudessa kaupungissa. Kirkonkellot soittivat kohtalokasta melodiaa kun kissakuvioiset leggingsit etääntyivät laiturista.

Mustan maailman ihmisillä oli tummat silmät ja tummat hiukset, eivätkä he jättäneet varjoa. Heidän kotejaan vahtivat siivekkäät vuohet torahampaat irvellään ja he kaikki osasivat rakastaa. Sellaisesta maailmasta puhuminen oli väärin ja syntiä. Sillä sellaista maailmaa ei voinut olla olemassa.

Noita rajasi silmänsä taidolla ja antaumuksella. Olipa kerran onnellinen pikkutyttö. Silloin tuli susi ja söi hänet. Isä kulki mustissaan, äiti kuihtui pois, sisko oppi vihaamaan. Olipa kerran tyttö joka luotti ihmisiin. Sitä tyttöä ei enää ole. Isä haudattiin mustaan maahan. Sisko oppi kostamaan. Olipa kerran valo. Se puhallettiin pois. Noita asetti päähänsä pastellivärisen peruukin ja asetti piilolinssit silmiinsä, ujutti pitsihansikkaat käteensä ja nappasi herkän päivänvarjonsa eteisestä. Kawaii-prinsessa, ulottuvuuksien välinen lolita. Noita napsautti sormiaan ja kaupungista tuli hänen leikkikenttänsä. Kauniit marionetti-ihmiset tanssivat kunnes narut katkesivat ja ne lysähtivät hengettöminä maahan. Noita istui suihkulähteen edessä ja silitti kissanpentua. Kissa. Niin kaunis, niin sulokas, ja kerran tunnissa raatelee pienemmän eläimen. Noita riisui varovasti hansikkaansa ja näki terävät kissankyntensä. Hänestä oli tullut julma jo kauan sitten. Olipa kerran kaunis pikkusisko jota hän ei voinut suojella. Olipa kerran pikkusisko joka makasi mekko revittynä metsässä. Olipa kerran tyttö joka vaaleanpunaisessa tyllihameessa oppi kostamaan.

Metallin makua. Noidan vaatteet olivat tahraiset. Hän hengitti rohisten. Kolea kivi oli vieras. Noita heilutteli käsiään mutta taika ei noussut. Hän tiesi loppunsa olevan lähellä. "Tiedätkö montako olet tappanut?" "20 357 ja kolme pikkulintua." Noita yski verta. "Oletko ylpeä?" "Jokaisesta." Valo syttyi uudelleen. Noita oli 15 kuollessaan ja 132 herätessään henkiin. Mustassa maailmassa teurastettiin sinä yönä vuohi ja pidettiin juhlat. Kivisillä kaduilla ei kasva kurpitsoita.