Sade saa metsän loistamaan niin vihreänä, että väri korvaa hapen ja on vaikea hengittää. Märkiä hiuksia, päät keinuvat ympäriinsä merenä. Oksat ja hiussuonet ovat samannäköisiä. Kaikkien kasvot ovat muuttuneet unettoman yön muotokuviksi, väsymyksen kasvoiksi. Minun on ollut ikävä. Vedän vihreää keuhkoihini, vihreää metsää ja tuulessa kahisevia oksia. Tuuli kulkee huussia kohden ja työntää epämiellyttävän entistäkin kauemmas. Minä olen kokonaan irti siitä maailmasta johon yleensä kuulun. En halua olla. Maailma on kotilonkuori, hauraampi vain, ja se kieppuu, kieppuu. Olen eksynyt kierteisiin. Minne on kadonnut etana jonka piti kiskoa meitä eteenpäin?

Maailma liukuu ohitse harmaana. Nukkuvia ihmisiä. Pää paukahtelee lasiin mutten jaksa nostaa sitä. Pelikortit pitkin lattiaa. Kaksi herttakuningatarta samassa pakassa. Väärin. Toisella ei ole paikkaa. Joku kaatoi  patamaijan vaikkei saa.

Paksua, painavaa unta, missä olen?

Etana on kadonnut. Maailma sortuu omaan mahdottomuuteensa, ei enää jaksa kannatella haurasta painoaan. Rastas hakkaa hajalle kotilonkuoren vain huomatakseen että etana on jo mennyt. Joku muu varmaankin hotkaisi sen parempiin suihinsa. Vettä, Verta. Maailma kieppuu aina vain kauemmas ja katoaa. Käteni on naarmuinen ja ruskea, sääret mustelmilla. Minä hymyilen ääneen. Hame on liian lyhyt. Etanoita ei ole olemassa. Vihreää.