Mua ei ole olemassa. Idiootit. Mitä te oikein luulitte? Mä puristan käsiä tiukemmin nyrkkeihin, kynnet piirtävät puolikuita kämmeniin. Vedän henkeä. Mä tarraan kurkustani ja huudan sateeseen. Sen kauniit pisarahelmet eivät järkähdä hetkeksikään. Mua ei ole olemassa. Kukaan ei näe mua. Mikään ei välitä minusta, mä en kykene vaikuttamaan mihinkään. Mä yritän tarttua ovenkahvaan, mutta on kuin se väistäisi otettani. Mä yritän itkeä, mutten voi. Voi jumalauta. Mä kiljun ja kiljun ja kiljun eikä se silti liikuta mitään. Kukaan ei kuule mua. Tämä kylä, tämä kylä on kuollut jo kauan sitten. Tuuli on vallannut pienet asunnot omaksi kodikseen. Variksetkin ovat lentäneet pois. Täällä ei ole enää mitään. Hiekkakin yrittää tuulen mukana paeta. Ainoa joka tänne enää tulee on sade. Valokin on kadonnut. Mä käännän kasvoni kohti tyhjää taivasta ja pisarat satavat läpi mun kasvoista. Mä katselen maisemaa. Kasvit ovat kuolleet pois. Ehkä tämä on maailmanloppu. Yritän nousta jaloilleni, mutta maa on mua vastaan. Ennen, joskus kauan sitten, äiti kertoi mulle tarinoita.Ei niillä kai tässä tyhjässä maailmassa ole enää merkitystä. Ei mun pitäisi enää edes välittää, kun mäkin olen jo lakannut olemasta. Mä olen kadottanut sanat. Mä en enää osaisi puhua, jos löytäisinkin jonkun. Olipa kerran kaunis prinsessa. Mua ei edes ole, ja silti mä kuulen miten mun sydän lyö. Se ei osaa antaa periksi. Mä tahtoisin kuolla. Vesi nousee tässä ikuisen sateen kylässä. Missään ei ole samalla tavalla harmaata kuin täällä. Ei koskaan ollutkaan. Minä elin kylässä, jossa asui vain variksia. Mä yritin lentää niiden kanssa, siskojeni ja veljieni, joilla oli kauniit mustat höyhenet. Hänellä oli pitkät, kultaiset hiukset. Mä muistan, kerran kun olin pieni, kylässä kävi joku ulkomaailmasta. Mä tuijotin sitä, silmät selällään, kuin ihmettä. Mä en ollut koskaan nähnyt ketään sellaista. Oli kuin me oltaisiin oltu vain mustavalkovalokuvaa, ja yhtäkkiä keskuuteen pamahtaa täysivärinen sateenkaari. Mä päätin samantien, että sen oli oltava prinsessa. Prinsessa asui korkeassa, korkeassa tornissa, ja hänen lettinsä ylsi alas asti jos hän heitti sen ulos ikkunasta. Vakavin kasvoin mä kerroin sille mitä ajattelin.Se nauroi, enkä ollut ikinä kuullut kenenkään nauravan niin. Se oli kuin musiikkia. Me kaikki nauroimme karheasti, niin kuin kylämme varikset. "Voi pikkuinen. En minä ole mikään prinsessa. Olen ihan tavallinen. Ja oletko koskaan kuullut prinsessasta nimeltä Antero?" se kysyi. Mä vain katselin sitä hämmentyneenä. Kahden  viikon kuluttua se kuoli. Oikeastaanhan tämä kaikki alkoi silloin. Ihmiset alkoivat haalistua entisestään. Variksia kuoli sankoin joukoin. Kuu katosi, Sitten ihmiset. Viimeiset varikset lensivät pois. Ja mä jäin yksin sateeni kanssa. Eikä muakaan ole enää olemassa. Vittu mitä paskaa, saatana. Mä yritän laulaa ilman sanoja. Se sanoi aina että mulla oli hyvä ääni. Mutta ei mulla enää ole. Mä olen kirkunut sen pilalle. Ikuinen sade lankeaa aina vaan maan päälle, mutta muhun se ei koske. Ja vihdoin viimein, mun sydän lakkaa lyömästä, ja mä huomaan olevani olemassa.