Jos minä kuolisin nyt, minä kuolisin onnellisena. Voisin lähteä taisteluitta, irrota tästä ruumiista joka tuntee sinun lämpösi. Voisin tuulenpuuskana suudella noita suljettuja silmiäsi hyvästiksi, voisin tähtien loisteessa nähdä hiljaisen kuoreni sinua vasten. Minä voisin kohota korkeammalle ja nähdä tämän kauniin maan usvaverhon takaa, kastehelmien kimalteen ruohossa ja sinun silmäripsilläsi. Nuori äiti voisi kuiskata lapselleen: ”Katso, miten onnellinen sielu, näetkö, miten se loistaa tähdenlennon valoa?” Mutta sinä jäisit yksin. Ja voisinko minä muka jättää sinut tänne suremaan, kimaltavalle nurmelle? Antaisinko minä sinun seistä hautajaisissani, mustiin pukeutuneena, kyyneleet ainoana asusteenasi? En minä voisi… Olenko minä siis nytkin elossa vain sinun tähtesi? Ja onko se oikein, etten elä enää omista syistäni? Tuskin saan koko elämässäni parempaa tilaisuutta kuolla, ja jos elän vain kerran, silloin kuolenkin vain kerran.  Minun on paras tehdä se kunnolla. Raotan varovasti suutani, kuin niin voisin lentää kohti tähtien täplittämää taivasta. Kuin olisit aavistanut mielessäni taas nousevan pimeän, sinä avaat silmäsi ja katsot minua ja tunnen miten sydämeni pomppii melkein suuhuni asti. Älä tee tätä taas, olen sinulle henkeni jo kolminkertaisesti velkaa, enkä voi ikinä maksaa sitä takaisin. Kosketan kevyesti nenäsi vartta, samaa jonka mursin potkullani, kun halusin hypätä, olin todella jo päättänyt etkä sinä päästänyt irti. Se on ensimmäinen velkani. Hymyilet, tiedän että muistat, täälläkin, kasteisella nurmella on minun äänetön varjoni joka haluaa nielaista minut kokonaan. Painat otsasi otsaani vasten ja näen neljä silmääsi. Minä olen oma arkkiviholliseni ja sinä olet se liehuviittainen sankari joka ylväästi lentää apuun. Kerta toisensa jälkeen. Pyyhkäiset pois yksinäisen kyyneleen joka tanssii alas poskeani. ”Älä pelkää,” sinä kuiskaat, ääni täynnä lempeyttä ja se on kauniimpaa kuin mikään mitä minulle on sanottu. ”Älä pelkää.” Ihmiset jotka eivät todella välitä ovat puhuneet kauniita lauseita, koristelleet ne kukin ja jalokivin, ja sitten tulet sinä, ja huomaan heidän kukkiensa olleen mätäneviä rikkaruohoja ja heidän jalokiviensä mudasta tehtyjä. Sinun pitäisi hävetä, olet liian hyvä minulle ja silti, silti sinä olet siinä etkä edes lähdössä. Minä olen aina pakomatkalla, karkaamassa itseltäni, ja sinä vain kävelet paikalle enkä halua enää juosta. Sinun pitäisi todellakin hävetä. Olet liian hyvä minulle.

Häpeä, rakkaani.