Puut hymyilevät sateen syleilyssä. Tyttö, jota kerran rakastin on värjännyt hiuksensa sinisiksi, näen sen ruudun takaisesta hämärästä. Hän on yhä kaunis ja aina vain enemmän saavuttamattomissa. Asettelen pinnejä lintupojan kiharrettuihin hiuksiin, kavennan mekkoa hakaneuloilla ja kadehdin hiljaa sitä miten hän on minua viehättävämpi. Minä olen kaikkien kamarineito, kuljen käytävillä neula taskussani ja pyydystän ystävieni silmäpaot.

Vaalea poika sanoo menninkäisen antaneen minulle nimeni ja hymyilee surullisesti kun kieltäydyn suutelemasta häntä hyvästiksi. Osa ystävistäni olisi riittävän vanhoja menemään naimisiin, ja se hämmentää minua, sillä eivät he ole valmiita. Ei kukaan meistä ole. Tässä kammottavassa keväässä on jäljellä enää vain jäähyväisiä. Kietoudun tähtiin ja itken yksin kirkkaiden valojen tuijotuksessa. Ihmisyys ei tarkoita mitään, mikään ei tarkoita mitään. Idiootit asettavat kätensä kapeaksi hirtetylle uumalleni ja teeskentelen onnea.

Puut tanssivat sateen syleilyssä. Minä pyörin villissä valssissani, sellaisessa jonka menninkäinen minulle on velkaa. Salin lattia on vaaleanharmaa. Muiden linjojen opiskelijat luulevat meidän sopineen koreografioista, vaikka tosiasiassa vain imitoimme toistemme improvisaatioita. Me hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset, vaikka tiedän että he kavaltaisivat minut kaikesta.

Pudotan repeytyneen naamioni eteisen roskakoriin. Yhteistyö on merkityksetöntä, kaikki on merkityksetöntä. Vaivalla rakentamani ystävyydet sortuvat kuin lahonneet sillat ajan kuohuvaan koskeen. Tässä kammottavassa keväässä me kaikki jätämme hyvästit ja katoamme kuin perhoset syyssateisiin. Minä mätänen sänkenä pellolla, kaikki arvokas on minusta jo mennyt ja odotan kyntäjää joka minut hautaa.