En halunnut huolehtia hänestä. En koskaan pyytänyt sitä. En koskaan oikeasti halunnut huolehtia kenestäkään. Minä olen koodari, en terapeutti. Ennen se oli enemmän toisinpäin. Koin sen aina velvollisuudekseni, en voinut hylätä ketään. Niin minä taas istuin sohvan toisessa päässä ja tunsin hänen pohjattoman kipunsa joka kurotti mustat lonkeronsa kiinni nilkkoihini. Pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Olin väsynyt, nukahtelin istuma-asentoonkin. Hän ei halunnut laskea minua nukkumaan. Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä... Jossain syvällä ytimessäni halusin vain kirkua, kirkua, kirkua. Niin en hetkeäkään elää saa.

Äiti soitti minulle töihin. En voinut vastata. Hylkäsin puhelun ja lähetin viestin, lupasin soittaa takaisin.

Olin töiden jälkeen syönyt ja ommellut tanssiaispukuni helmaa. Se on kymmenen senttiä liian pitkä, vaikka tanssikengissäni on korkoa. Kuljin ympäri yläkertaa korot kopisten, korvakorut heiluen. Muistin luvanneeni. Isä vastasi puhelimeen ja hänen äänestään kuuli sen pohjattoman kivun. Mamma nukkui eilen pois. Keuhkokuumeessa ne olivat sen sairaalaan kärränneet. Olihan sillä jo 92 mittarissa, kyllä sen aavisti. Ja on se nyt kiva ettei tarvinnut olla kuin yksi yö pois kotoa. Isä ei koskaan sano surevansa. Hänen  murheensa on paljon musertavampaa kuin äidin avuton itku. Hän antoi puhelimen äidille. Lupasin tulla viikonloppuna käymään. Vanhempieni talon yllä leijuu harmaa sumu, kuten aina jonkun kuoltua. Mamma oli isän äiti. Isä suree nyt molempia vanhempiaan. Minä en osaa surra kenenkään kuolemaa, mutta tunnen vanhempieni murheen kuin omani. En haluaisi mennä kotiin. Olisi törkeää olla menemättä. Huomenna kävelen asemalle.