Muistoni maailmasta haalenevat. Sumuisessa aamussa liput heiluivat aavemaisina valkoisuuden yllä. Joku lennätti leijaa. Taustalla nousivat tummat rinteet. Oli kai melkein hiljaista, mutta melkein vain. En muista enää, kaipasinko. Olit kaukana. Olet nytkin. Ihmiset liikkuivat sumun seassa kuin harhakuvat, kuin jonkun toisen karanneet unet. Selkeinä taustalla seisoivat vuorten hahmot. Rinteiden syvänvihreissä metsissä sirittivät kaskaat lepäämättä hetkeäkään. Pyhättöjen vieressä uivat kalat pienissä lammissaan. Muistan kaivanneeni, olit kaukana. Puiden ympärille oli joku kietonut köysiä merkkinä henkien läsnäolosta. 

Ruohikossa oli kastetta. Herttainen naapurintyttö paistoi kalaa ja opetti meille rumia sanoja. Jollakulla oli sievät sukat. Muistoni maailmasta haalenevat, enkä ole varma, oliko se näkemisen arvoinen. Olisin voinut maata omalla vuoteellani, olisin voinut maata sinun vuoteellasi. Olisin voinut opiskella, enkä olisi purskahtanut itkuun kesken kokeen. Nyt voin kuitenkin sanoa eläneeni, voin kertoa tarinoita niille jotka vaivautuvat kysymään. Olen täyttänyt sivuja päiväkirjastani, se kai on olennaisinta. Ei ole mitään surullisempaa kuin edesmenneen rakastetun autio päiväkirja, kuin tuore lumi jolle kukaan ei ole ehtinyt painaa askeltensa merkkejä. Tyhjät sivut ovat tarinoita elämästä jota ei eletty. Minä elän omaani.

Minä olen matkustanut  maailman toiselle puolen, yksin, ja minä olen tiskannut, kaksin. Minä olen nähnyt metsän peittämät vuoret, joilla laulavat kaskaat. Minä olen nähnyt kuusten verhoamat kukkulat, joiden suojissa juoksevat hirvet. Minä olen todennut: ei mikään ole parempaa kuin saunan jälkeen istua sinun vierelläsi ja ajatella tulevaisuutta joka ei koskaan koita. Kun vartumme riittävän vanhoiksi, voimme myöntää olevamme tavallisia ja unohdamme unelmamme. Sinulla on vielä aikaa toivolle. Minun mieleni ympärille ovat nousseet tummat vuoret.