Veljeni soittaa kitaraa. Pimeään yöhön tuijottavaan ikkunaan maalautuu sumea kuva valkoisesta huoneesta. Yksinäisessä maailmassa olisi hiljaista, ellei veljeni soittaisi kitaraa. Lehdissä on kuvia surullisista ihmisistä. Hämärässä sivut huutavat nälkää ja kipua. Pöydällä on vain ruosteinen veitsi.

”He ovat menneet,” veljeni sanoo ja istuu lattialle kitaroineen. Minä hymyilen hiljaa. Yö on yksinäinen ja itkee sumean ikkunan takana. Kosteus tiivistyy viileään lasiin. Suljen kaihtimet ja kaikki mikä jää pimeään tyhjyyteen muuttuu merkityksettömäksi. Kylmä lattia matkustaa ympäri avaruutta vetisen planeetan kuorella.

Minä herään kylmässä hämärässä. Veljeni kitaran kielet ovat katkenneet. Pöydällä ei ole enää veistä. Revenneet sanomalehdensivut leijuvat kosteassa ilmassa. ”Hän on mennyt,” sanoo käheä ääni seinän sisältä. Ihmiset juoksevat loputtomuuteen asti ja lattia matkustaa kieppuen kauemmas minusta. Särkyneen ikkunan sirpaleet heijastavat oranssia.

Savu on paksua ja mustaa. Olisin mieluummin nukkunut sinun vieressäsi.