Savunhaju seuraa jalanjäljissäni, luopumatta hetkeksikään kuumeisesta takaa-ajosta. Karanneet jumalat keikkuvat aidoilla kuin kapinalliset lapset. Maailma on luotu miellyttämään meitä, poimikaamme jokainen hedelmä ja painakaamme ne vasten nivusiamme. Maailman tarkoitus on tuntua hyvältä, mikään ei ole meiltä kiellettyä, sillä me olemme Jumalan kuvia, pyhempiä kuin yksikään ikoni. Minä seison reisiäni myöten ruumiisiin uponneena ja nauran.

Ennen, parempina aikoina minä pystyin erottamaan toden harhoistani hajun perusteella. Harhakuvat seisoivat hajuttomina ja väreilivät kevyesti ilmavirran vaikutuksesta. Todellisista ihmisistä leyhyivät hajut hiestä ja epäjärjestyneistä tunteista, tulevaisuuden pelosta ja teini-iän kapinasta joka kieltäytyi kuolemasta. Nyt savunhaju on takertunut kantapäihini eikä suostu lähtemään vaikka kuinka hinkkaisin ja kiillottaisin. Se peittää muut tuoksut, kätkee maailman tasaiseen huntuun jonka takaa en voi erottaa valheellisia kuvia, valheellisia tunteita. On kuin koko maailma olisi muuttunut vain yhdeksi huimaavaksi hallusinaatioksi. Äänet kuiskivat korviini eivätkä lähde vaikka yrittäisin kätkeä ne itseltäni, vaikka juoksisin itseni hengästyksiin. 

"Kirjoittaminen on kivuliasta," kuiskii luovuuteni haamu. Teekuppi kallistuu ja laskee alleen vuoteelleni. "Uneksiminen on kivuliasta," kuiskii haaveideni haamu. Silmäkulmissani tiivistyneet tunteet tanssivat piirissä, järjestellen itseään uudestaan. Ikuiset aaveeni ovat oikeassa. Kirjoittaminen on kivuliasta. Ennen se oli helpompaa, olin repinyt itseni vereslihalle jo valmiiksi, mutta nyt minun on aina aloitettava siitä. Minun on tuhottava mieleni leikkikentillä kaikki mitä rakastan ja maalattava sen verellä. Unissakin sama punainen, punainen seuraa, seuraa aina, ja toivon, että voisin nukkua näkemättä mitään. Voisinpa hautautua pimeyteen, kätkeä itseni itseltäni jotten voisi aiheuttaa tuskaa. 

Ennen, parempina aikoina, saatoin toivoa olevani täysin turta. Tunsin vain kipua, joka raastoi paljaita luitani. Rakkaani, sinä teet savulla maalatusta maailmastani liian kauniin. Joinakin aamuina saatan rakastaa sitäkin, rakastaa aurinkoa jonka säteet saavat kultaiset koivut hohkaaman kuin kylmät tulenliekit. Seuraavana aamuna saatan itkeä ja pelätä kylmää valoa jonka sormet raapivat likaisia seiniä. Kaikki, kaikki on niin paljon monimutkaisempaa nykyään. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Keitä me olemme toisillemme, olemmeko edes osittain samoja kuin itsellemme? Mikä on lämmintä? Mikä on kylmää? Voinko polttaa sormeni jääpalalla? 

Savunhaju tuoksuu kodilta, isän vihreältä villapaidalta johon on tarttunut jäkälää ja äidin parkkiintuneilta käsiltä. Maailma on hämmentävä hallusinaatio, me jokainen elämme omassa ulottuvuudessamme, mutta, rakkaani, voimme edes rakentaa omasta unikuvastamme kauniin. Kauniin, kuten sinun siniset silmäsi aamuauringossa kun hymyilet ja näytät todella juuri niin onnelliselta kuin väität olevasi. Kauniin, kuten sinä.