Hänellä oli korkea poninhäntä ja poikaystävä, ja vilkkaat siniset silmät. Mitä enempää voi ihminen enää toivoakaan? Raidallisiin geelikynsiin päättyvät hoikat sormet pojan kömpelöiden sormien lomassa, harvojen viiksien kutitus ylähuulessa suudellessa. Ja hän oli  niin, niin surullinen ja ahdistunut. Hän seisoi kauniin asunnon ikkunassa ja kietoi villatakkia tiukemmin ympärilleen. Kylmä työnsi juuriaan sisään ikkunan reunoilta niin kuin voikukka puskee läpi asvaltista. Hän ei itkenyt. Hänen vilkkaat siniset silmänsä olivat kosteat kyynelistä mutta hän ei itkenyt. Koska hän oli liian heikko siihen. Liian heikko itkemään. Liian heikko mihinkään. Avuton, hyödytön, tarpeeton. Olisi ollut parempi jos hän olisi vain kuollut. Valahtanut kasaan siihen ikkunan eteen ja antanut kylmän juurtua raajoihinsa.

Hänen vaalea ruumiinsa seisoi hoikkana kuin puiston pylväshongat. Hän seisoi alasti peilin edessä ja sitoi tottunein käsin vaaleat hiuksensa korkealle pään yläpuolelle, keikkumaan kuin jonkin kuolleen sotilaan kypäräkoriste. Hän ei halunnut laulaa. Hän mutristi suutaan kiukkuisesti ja katsoi itseään itkuisiin silmiinsä. Ryhdistäydy. Nyt. Kokoa itsesi. Hänen rintakehänsä kohoili hengityksen mukana. Hän painoi kätensä rinnoilleen ja tunsi haavat niiden alla. Se oli ovela paikka painaa veitsensä. Sieltä ei kukaan niitä näkisi. Hän hymyili omalle nerokkuudelleen ja heilautti ylleen suuren villapaidan huolimatta ulkona nauravasta auringosta.

"Mitä vittua sä oikeen luulet tekeväsi? Eikö se ole ihan oletettavissa että jos ollaan parisuhteessa niin ei tehdä MITÄÄN tollasta? Mikä sua oikeen vaivaa? Häh, vastaa mulle!" Kömpelöt kädet huitoivat ilmassa. Hän katsoi ovelin silmin, seisoi alemmalla portaalla ja otti vastaan poskilleen läjähtelevät lyönnit. "VASTAA MULLE, SAATANAN HUORA! Mä luulin että sä oikeesti välitit musta! Mä oikeesti luulin... Miten sä voit tehdä näin mulle?!"  Hänen poninhäntänsä oli auennut, vaaleat hiukset levisivät lumipilvenä pään ympärille. "Mähän sanoin etten mä tunne rakkautta. Mä varoitin," hän sanoi kylmästi ja siristi silmiään. "Sun tyhmyytesi ei ole mun vikani." Kädet pysähtyivät. "Ja säkö tosiaan ajattelet noin? Mä haaskaan aikaani sun kanssasi. Painu vittuun, lutka."

Hän seisoi ikkunan edessä ja katseli edessään aukeavaa harmaata maata. Hän laski kätensä viileälle lasille ja odotti. Kylmä kietoi juurensa hänen raajoihinsa, päähänsä, ruumiiseensa.

Hänen nimensä oli Kuurankukka.